Sammutetuin lyhdyin ilmastokriisiä torjumaan

Lainasin kirjastosta sähkömittarin. Juu, meiltä saa sellaisiakin, ihan ilmaiseksi, kuukauden laina-ajalla. Sähkömittarilla on helppo tarkkailla kodin sähkölaitteiden kulutusta ja löytää energiasyöpöt kompastelematta elämää vaikeuttaviin lillukanvarsiin. Nimittäin, vaikka onkin totta, että miljoona lillukanvartta on melkoinen kuorma, on erilaisten pikkuasioiden kanssa puuhastelu yleensä omiaan tyynnyttelemään enemmän huonoa omatuntoamme, kuin varsinaisesti vaikuttamaan juuri mihinkään mitenkään. Lisäksi miljoonan lillukanvarren kokoamiseen kuluu valtavasti energiaa.

Minulla on talossani suora sähkölämmitys. Tämän lisäksi on varaava takka, ilmalämpöpumppu ja osassa kämppää vielä lattialämmityskin. Ei mitenkään erityisen hyvin suunniteltu systeemi siis, vaan vähän niin kuin lastenlaulun housut: paikka paikan päällä. 60-luvun tiilitalo, joka on aina hiukan viileä, kesät talvet. Talvet erityisesti. Viime talvi oli lauha, ja tein kokeen: elin koko vuoden pelkästään puulämmityksen varassa, enkä laittanut pattereita enkä muuta lämmitystä päälle lainkaan. Pudotin sähkönkulutustani lähes kolmanneksen edellisvuodesta, ja tulos oli vain 60 % siitä, mitä talossa aiemmin asunut perhe kertoi kuluttaneensa. Kaikki illat kannoin puita liiteristä pilkkopimeässä ikuisessa tihkusateessa, joka tuolloin vallitsi. Opin pukemaan villapaidan päälle heti kun tulin töistä. Ymmärsin, etteivät Reinot olleetkaan vain vanhusten tohvelit, ja tavallaan ihan tyylikkäät. Aamulla saattoi keittiössä olla noin 15 astetta lämmintä, mutta hei, siksihän meillä on talvitakit! Reipas voimistelu lämmittää, ja televisiostahan olin jo luopunut vuotta aiemmin, eipähän kohmettunut iltaisin sohvalle.

Sähköä säästyi. Vaihdoin energiansäästölamppuihin, vaikka sähkölämmitteisessä talossa eron huomaa lähinnä kalvenneesta valosta ja entistäkin kylmemmästä ilmapiiristä. Uloskin laitoin lyhtyyn energiansäästölampun, ja ilman sähkömittariakin saatoin välittömästi todeta valtavan säästön: lamppu ei syttynyt lainkaan, jos oli astekin pakkasta. Oma lamppuni kuitenkin syttyi sen verran, että menin valaisinliikkeeseen ja ostin 10kpl pakkauksen 60 watin hehkulamppuja, ihan vain varalle. Tavallisesta kaupasta niitä ei enää hamstrauksen vuoksi saanut.

Kestin kuitenkin koko talven, ja olihan se mukavaa, kun sähkölaitoksen tasauslaskussa oli yli 250 euroa palautettavaa. Niinpä jatkoin askeettista linjaa seuraavana syksynäkin, taistellen energiankulutusta ja kylmyyttä vastaan. Hävisin. Kun kerran joulukuun alussa aamulla herätessäni lämpömittari näytti sisällä 13,8 astetta, nöyrryin ja laitoin patterit päälle. Jäätävän olohuoneen lattian sain ilman tossuja astuttavaan kuntoon lattialämmityksellä. Vilkaisin epäuskoisena kuinka sähkömittarin neula pyöri hyrränä, suljin sähkökaapin oven, enkä avannut sitä koko talvena. Menköön. Joskus vain tulee aika, jolloin ei enää jaksa välittää. Hankin digitelkkarin.

Palasin kohtuuteen. Lämmitän edelleenkin takan päivittäin, ja pattereiden termostaatti on säädetty 19 asteeseen, mikä riittää aivan mainiosti. Vieraat valittavat joskus vilpoisuutta, mutta itse olen jo tottunut. Kylmähän ei ole koskaan, on vain liian vähän vaatetta päällä. Sähkönkulutus on tänä talvena ollut 30% viime talvista korkeampi, mutta ovathan säätkin olleet poikkeukselliset. Tuskin kärvistelemällä maailma pelastuu, emme me voi jäädyttää itseämme hengiltä säästötalkoissa, vaikka se olisikin lopullinen ratkaisu energiapulaan. Pieni asennemuutos, tuhlaamisen lopettaminen, riittää.

Lauantaina 27.3. on vuosittaisen maailmanlaajuisen Earth Hour – kampanjan aika. Kello 20.30 sammuvat valot tunniksi kaikkialla, tarkoituksena kiinnittää huomio ilmastokriisin torjumiseen. Maaliskuun lopun pakkasissa ja lumituiskussa kahlailevalle suomalaiselle kannattaisi kyllä puhua ennemmin vaikka kampanjasta energiantuhlausta vastaan, joka saattaisi olla selkeämmin ymmärrettävä ja kannatettava päämäärä. Tavoitteena on nimittäin saada mukaan 3 miljoonaa suomalaista. Rauman kaupunkikin osallistuu, en tosin tiedä millä tavoin. Kirjaston valot ainakin ovat suljettuina tuohon aikaan muutenkin. Mutta voihan itse kukin ne valot pois räpätä, tunnin varmasti pärjää ilmankin. Ajankohta kyllä hieman harmittaa: nyt pitää katsoa Selviytyjät pimeässä.

Ovista ja avaimista

Rauman pääkirjastossa järjestettiin viime maanantaina Exlibris Aboensis –seuran tilaisuus, jossa tutustuttiin exlibristen maailmaan: symboliikkaan, valmistukseen ja keräilyyn. Yhdistyksen puheenjohtaja Tauno Piiroinen veti runsaan tunnin diaesityksen aiheesta. Itse avasin tilaisuuden muutamalla lauseella ja kuuntelin esityksen mielenkiinnolla.

Olen itse ollut koko elämäni intohimoinen keräilijä. Aloitin joskus 6-7 vuoden vanhana kiiltokuvilla ja pullonkorkeilla, ja etenin siitä ala-asteen aikana viinapullon etiketteihin, siitä edelleen pyyhekumeihin ja lyijykyniin ja lopulta päädyin postimerkkeihin ja postileimoihin, joihin sitten olen jumittanut lähes 25 vuodeksi. Tein jopa kandintutkielmani keräilystä ja olin lyhyen aikaa töissä Suomen ainoassa filateelisessa kirjastossa Postimuseossa Helsingissä. Keräily on pysynyt minussa kuin tauti. En ole parantunut vieläkään, enkä edes halua.

Keräilijöitä pidetään usein hieman omituisina, omissa sfääreissään liitelevinä hörhöinä, jotka mustasukkaisesti vartioivat kokoelmiaan ja suurennuslasilla etsivät kärpäsenkakan kokoisia eroja ja virheitä tullen niistä liikuttavan iloisiksi (tai surullisiksi, se vaihtelee). Kyllähän he voivat hiukan omituisilta joskus vaikuttaakin. Voi tulla kuva, etteivät keräilijät ole järin hauskaa tai dynaamista porukkaa. Siis…postileimat! Voiko olla mitään tylsempää ja hitaampaa? Täytyy myöntää, että ensitreffeillä en erityisen korostetusti harrastuksiani esille tuo. Voihan olla, että emme tässä musteläiskätestissä saa lainkaan samoja tuloksia. Se, mikä toisesta näyttää… hmm… no, musteläiskältä, näyttääkin minusta ovelta toisiin maailmoihin. Se voi aiheuttaa hämmennystä.

Mitä järkeä on kerätä ja tutkia exlibriksiä tai postileimoja, kirjoittaa niistä kirjoja ja kertoa uusista havainnoista innostuneena? Päällisin puolin ei todellakaan mitään, ja siinä se hauskuus juuri piileekin. Mikä onni on saada elämään sisältöä ja jännitystä näin vähällä! Ei tarvitse kiivetä Mount Everestille elääkseen täyttä elämää, kunhan vain osaa katsoa asioita oikein. Keräilytutkimuksessa tärkeä käsite on vakava harrastus. Se tarkoittaa keräämisen muuttumista tutkimiseksi. Vakava keräily alkaa, kun aletaan selvittää maailmoja esineen takana. Mielestäni kyky nähdä merkityksiä sinänsä ”hyödyttömän” keräämisessä, harrastamisessa ja tutkimisessa erottaa ihmisen eläimestä. Harakkakin keräilee kiiltäviä esineitä, muttei se tietääkseni paneudu niihin sen enempää. Se vain kokoaa.

Keräily voi olla vakavaa, mutta keräilijät eivät. Totuus on se, että keräilijät ovat humoristeja ja humaaneja ihmisiä (voisiko tee- tai muovipussien keräilijä olla muuta!?). Mielikuvitus ja tiedonjano ajavat heitä eteenpäin, ja mitättömät ja käyttökelvottomat esineet ja asiat laajenevat jatkuvan tutkimuksen myötä valtaviksi tietovarannoiksi. Yksittäinen postileiman jälki muuttuu maantiedon, politiikan, sotahistorian, sosiaalisen kehityksen, taloustieteen ja tietoliikenteen tietokirjaksi. Exlibris kantaa mukanaan painotekniikan, kirjallisuuden ja tapa-, kulttuuri-, ja taidehistorian maailmoja. Jokainen keräilyobjekti on harrastajalle ovi aivan toisiin maailmoihin, ovi, joka asiaan vihkiytymättömältä pysyy kiinni ja jota hän ei edes näe. Keräilijä näkee, etsii avaimen ja avaa nämä ovet, silkasta tutkimisen ja oppimisen riemusta. Hän näkee portin uuteen maailmaan siinä, missä toinen näkee roskia. Uusi maailma odottaa jokaisen esineen takana. Ei tarvitse lähteä ylittämään Kolumbuksen tavoin valtamerta sen löytääkseen. Mutta etsiä pitää, vuosia ja vuosia. Löytää, ja lähteä taas matkaan kohti seuraavaa maailmaa. Ei voi pysähtyä.

Vaikka en ole exlibriksiä koskaan harrastanut, luulen ymmärtäväni harrastuksen idean, ihan siinä kuin moottorisahojen tai juna-aikataulujen keräilynkin. Kohteella ei sinänsä ole väliä. Ovi ei merkitse, vaan maisema, joka sen takana avautuu. Se maisema on avara. Tiedon lisäksi keräily antaa esteettistä nautintoa ja palvelee loogisuuden ja järjestelmällisyyden haluamme ja toisin kuin usein kuvitellaan, se on erittäin sosiaalista toimintaa. Keräilijät ovat järjestäytynyt tutkijoiden joukko, joka tekee työtään ilmaiseksi, palkkanaan tutkimus itse. Keräilijä on utelias ja tiedonhaluinen ihminen, jolla on päämääriä. Suomalaisen monitoimikeräilijän, kamarineuvos Kari Rahialan sanoin: keräilijä on onnellinen ihminen. Hänellä on sekä ovi, että avain oven aukaisemiseen. Avaimia saa muun muassa kirjastosta. Ilman kirjoja ei ole tietoa ja ilman tietoa keräily on vain kokoamista.