tiistai 15. helmikuuta 2011

Eskapismia

-27. Olin aamulla kello 6.00 virittämässä sisätilan lämmittimen puhallinta Toyotan konehuoneeseen (toimiva lohkolämmittimen korvike olosuhteiden pakosta, kun se lohkolämmitin kerran pamahti). Hapuillessani pimeässä pistoketta jäykäksi jäätyneeseen jatkojohtoon kuulin sisäisen äänen. ”Lähde pois! Mitäs täällä teet kiusattavana?!”, se sanoi kuin Tuntemattoman sotilaan Korpela kuormahevoselle. ”Mihin tästä lähdet?”, vastasin toisella aivopuoliskollani, ”ei ole lomia, ei ole lottovoittoa, enkä sitä paitsi ole muutenkaan paljon matkustellut. Täällä vain kidun pimeässä ja pakkasessa ja yritän kohmeisin sormin saada tätä lämmitintä päälle, että pääsisin töihin. Miten tästä pääsisi?”

”Hyvä mies, käytä mielikuvitustas!”, sähähti Korpela ja ojensi minulle Juha Vartiaisen teoksen Kun autot olivat autoja. ”Se oranssi coupé siellä tallissa, peltiä ja sähköjohtoja, 70-luvun alun silmiä hivelevä muotoilu, muistatko?” ”Niin?”, kysyin tylsänä tajuamatta paljon mitään, ”Pölyssä ja huurteessa.. ne vilkutkin puuttuu…” ”Älä älä ukko ruikuta…” Korpela aloitti synkeään tyyliinsä, ”Kesä! Se on tässä kirjassa! Lue!”

Vilkaisin kädessäni olevaa kirjaa hengitys huuruten. Jostain tuli ylimaallinen valo, joka valaisi teoksen sivut. Eikä vain valaissut, vaan laittoi ne elämään. Vastamaalattu, jarrut käyty läpi, kromi kiiltää, toistakymmentä vuotta ympäri maailmaa metsästetyt vilkut kirkkaina ja entisöityinä. ”Hieno auto!”, toteaa katsastusmies ja lyö leiman. Kireä, virittäjävelho Gordinin suunnittelema kone rähähtää käyntiin, ja pakoputken kevyt murina kantautuu alaslaskettujen hardtop-ikkunoiden kautta punaisella plyyssillä verhottuun ohjaamoon. Ramppia alas, hallin ovi kohoaa ja helle iskee vastaan kuin seinä. Kakkonen sisään hieman kankeasta vaihteistosta ja kaasua!

”Huhhuh, onpa kuuma!”, pyyhin hikeä otsalta ihmetellen, ”ja toppatakki tällaisella helteellä!”. Korpela antoi pienen hymynpoikasen käydä nokisella ja sänkisellä naamallaan. ”Kannattaa ny kumminkin pitää se takki päällä vaan…nii…saattaa käyrä hullusti. Kylläs siihen totut, lämpöön, nii!” ”Ootko puutarhaihmisiä, jos kärsii kysyä?”, hän sitten tokaisi ja kaivoi repustaan Ulla-Maija Westerstålin Ikivihreät puutarhakasvit -teoksen. ”Noo… en nyt mitenkään erityisesti, mutta onhan tässä tätä puutarhaa…on vaan metri lunta päällä”, vastasin.

”Täällä mitään lunta ole!”, Korpela äyskähti ja lykkäsi kirjan käteeni. Senkin sivut hehkuivat ja liikkuivat. Yhtäkkiä marjapensaat notkuivat punaisina ja mustina ja ilman täytti vastaleikatun nurmikon tuoksu. ”Katos! Tohon tulee tulppaaneja ja tohon, suihkulähteen juurelle, saniaisia!”, Korpela intoili niin, että olin jo aikeissa kysyä häneltä, oliko hän toiminut ennen sotaa hortonomina. Mutta puutarha on kyllä kaunis näin kesällä, se oli pakko myöntää. Nurmikon tuoksu sekoittuu mäntyjen pihkan aromiin, ja lintujen laulua lukuun ottamatta on hiljaista, vain vieno tuuli suhisee unettavasti. Taidan oikeastaan jättää kitkemisen väliin ja mennä makaamaan takapihan nurmikolle viltin päälle. Joku kirja mukaan… John Ajvide Lindqvistin uusin, Kuinka kuolleita käsitellään, voisi olla sopivan synkeää juttua aurinkoisen hellepäivän vastapainoksi. Fanta-pullo viereen… vai ottaisiko jääkaapista kylmän oluen! Mutta tämä toppatakki pitää riisua, on niin kuuma…

Sitten lopultakin pistoke osui pimeässä oikeaan asentoon ja puhaltimen kohina toi talven takaisin. Korpelakin oli häipynyt jonnekin. Hanki kiljui jalan alla, aamun ensimmäiset säteet yrittivät nostaa mustaa taivasta tieltään. -27 astetta. Mutta se oli tulossa. Muutamia viikkoja vielä. Kyllä tästä selvitään. Menin sisään ja kiersin sormeni kuuman teemukin ympärille.

1 kommentti:

  1. Satunnainen kirjastonkäyttäjä15. helmikuuta 2011 klo 12.25

    Ihanaa tunnelman luomista! Pitänee lähteä kirjastoon etsimään lohduttavia unelmia pakkasen keskelle.

    VastaaPoista