”No ostat jonkun kirjan ja karkkia”, on meidän perheemme perinteinen lentävä lause jonkun tuskaillessa joululahjaideoiden perään. Perussettiä, mutta toisaalta lahja, joka on aina riittävä. Lahjoja on nimittäin ainakin kahdenlaisia: toiset lahjat täyttävät jonkun tulevan tarpeen, toiset lahjat vain saavat tylsät joulupäivät kulumaan. Kirja & karkki –lahjoja tarvitaan, koska niiden parissa kuluvat aatonjälkeiset laiskanpulskeat päivät. Luen käytännössä joka joulu yhden tai pari lahjakirjaa. Ei ole muuta tekemistä, ja miksi edes pitäisi olla? Mikä sen parempaa kuin saada vain olla, kerrankin.
Joulunaika on kirjamyynnin suurinta sesonkia. Viime vuonna kirjojen joulumyynti teki ennätyksen, ja tuskin tänäkään vuonna kauaksi siitä jäädään. Kirjan asema lahjana on säilynyt elektroniikan puristuksessakin vahvana. Kirjan suosio perustuu sen henkilökohtaisuuteen, arvokkuuteen ja ostamisen helppouteen, kertoo Kirjakauppaliiton tiedote.
Itse lisään listaan myös sen tosiseikan, että kirja on suorakulmaisena esineenä helppo paketoida. Tämmöisen vähemmän askarteluhenkisen mämmikouran mielestä kun lahjojen paketointi saattaa olla lähes yhtä kova urakka, kuin niiden hankinta. Siinä kuluu teippiä ja yksi ja toinenkin rulla paperia, ennen kuin lahjat ovat peittyneet kääröihin. Hikeä pukkaa, eikä lahjanaru käherry niin kuin pitäisi. Liioittelematta voi sanoa, että lahjat on lämmollä annettu.
Tästä joulusta odotetaan erilaisten tablettitietokoneiden ja älypuhelinten riemujuhlaa, ja varmasti niitä kääritäänkin paketteihin oikein urakalla. Monella jo onkin jonkinlainen lukulaite, johon voi myös ladata e-kirjoja. Mahtaako silti kovinkaan moni saada lahjaksi e-kirjaa? Sisältöhän toki kirjassa tärkein asia on, mutta jotenkin vaan tuntuu vähän haljulta lahjalta semmoinen, että kaivaa paketista jonkun latausetusetelin e-kirjakauppaan, tai huomaa tonttujen yön aikana ladanneen omaan lukulaitteeseen uuden kirjan.
En tiedä teistä, voin olla omituinen, mutta minusta painetussa kirjassa on paljon enemmän LAHJAA, kuin pelkässä tiedostossa. Sen voi paketoida ja paketista avata, pitää kädessä, lukea ja pistää hyllyyn. Kyse ei ole aina järkevyydestä, vaan paljon myös tunteista. Ihmiset hankkivat tavaroita tunteella. Lahjat erityisesti ovat tunneasioita. Järkevät lahjat tuppaavat usein olemaan myös tylsiä. Ei se vaimokaan kuulemma halua uutta vatkainta joululahjaksi, vaikka olisikin valittanut, että vanha on huono. Sen on todistanut moni järkevä ja yllättynyt aviomies.
Millainen sitten on hyvä joulukirja, ja miten se pitäisi valita? Jouluruuhkaisissa marketeissa kirjallisuuden kärki näyttää erittäin kapealta: samat parikymmentä suosikkia ovat esillä jokaisessa. Ei ole yksi eikä kaksi joulua, kun eri paketeista on kaivettu sama kirja, ja sehän ei ole toivottava tilanne.
Erityisesti silloin lahjakirjan valinta on hankalaa, jos suku koostuu himolukijoista tai muuten kirjallisuuden kanssa tekemisissä olevista. Voi olla melko turhaa laittaa pakettiin Finlandia-voittajaa varmistamatta asiaa edeltä käsin. ”Joo, tää on ihan kiva… luin sen syksyllä”-kommenttia ei kukaan halua kuulla lahjansaajan suusta paketin aukaisun jälkeen. Toisaalta tarkkojen lahjalistojen toteuttaminenkin vie jotain joulun jännityksestä pois.
Jollain konstilla pitäisi siis jo joskus edellisenä kesänä vaivihkaa urkkia selville lahjansaajan lukutottumuksia ja selvittää, mitä hän on lukenut ja mitä ei. Joskus se onnistuukin: toissakeväänä pääkirjastossa vieraili raumalaissyntyinen kirjailija Jukka-Pekka Palviainen, jolta haastattelun jälkeen ostin pari signeerattua teosta, ajatellen niitä lahjaksi äidilleni, joka lukee erittäin paljon. Kirjailijavierailusta kertoessani oli helppo urkkia tieto, ettei kirjailija ollut hänelle lainkaan tuttu, ja niinpä edulliset teokset päätyivät osaksi ”kirja & karkkia”-pakettia. Parasta oli se, että äiti ihastui ikihyviksi Palviaisen tyyliin ja pian oli lainannut ja lukenut koko hänen tuotantonsa. Aina ei hyvän lahjakirjan tarvitse olla myyntilistojen TOP-10:ssä.
Hyvää joulua!
maanantai 23. joulukuuta 2013
keskiviikko 4. joulukuuta 2013
Pysäyttäviä (ja hidastavia) liikennekokemuksia
Kansankanavat ja muut tekstaripalstat eivät oikein koskaan ole olleet minun juttuni; lähinnä silmäilen niitä myötähäpeään sekoittuneen huvittuneisuuden vallassa. Ihmiset raivoavat milloin tupakantumpeista ulko-ovien edessä, milloin naapurin vieraista. Olen ihmetellyt, kuka noita viestejä jaksaa lähettää. Seiska-lehdessä on/oli palsta, jonne sai lähettää terveisiä julkkiksille. Olin joskus muinoin saanut parin numeron näytetilauksen lehdestä ja naureskelin ystävälleni, että kuka ääliö tuonnekin kirjoittelee jollekin ismolaitiloille hirveän tosissaan. Ystävä vastasi, että itse asiassa hänen äitinsä kirjoitti just viime numeroon. Vähentelin sitten naureskelua hieman.
Mutta mitäpä se tämä blogikirjoittelukaan usein muuta on, kuin eräänlainen oma kansankanava. Vähän pidempää höpinää vain. Tänä aamuna olisi kyllä tehnyt mieli laittaa viesti Uuteen Raumaan; sen verran otti päähän. Kehittelin jo työmatkalla seuraavanlaisen viestin:
”Vihje: jos tiellä perässäsi on 3 rekkaa ja kilometrin pituinen jono, ajat liian hitaasti. Väistä silloin bussipysäkille, ja päästä rajoitusten mukaan ajavat ohi. Jos yli 60 km/h tuntuu pelottavalta, älä lähde liikenteeseen lainkaan. Nimim.: "Tontut jo liikkeellä?"”
Köröttelin vähintäänkin 5 kilometriä jonossa, joka eteni tasan kuuttakymppiä kahdeksankympin alueella. Jonon edessä näkyi valkoinen pieni auto, sen perässä 3 rekkaa, sitten kaksi henkilöautoa, minä, neljäs rekka ja sen taakse en enää erottanut, mutta varmaan jono edelleen jatkui. Kärjillä ajanut auto ei tehnyt elettäkään väistääkseen edes pientareelle, vaan körötteli tasaisen tappavaa kuuttakymppiä Turajärveltä Lappiin asti. Oli kenties körötellyt jo paljon kauempaa. Lapin kirkonkylää edeltävässä mäessä kaksi rekoista onnistui pääsemään sankarin ohi, ja kolmas väläytteli pitkiä, kunnes kuski tajusi vihdoin ja viimein pysähtyä tien sivuun.
Olin mielessäni tuominnut mopoauton paholaisen keksinnöksi ja siunaillut, miksei nuorison järki riitä tajuamaan, että siihen taustapeiliin voisi vilkuilla edes kerran vartissa, mutta ajokin ohittaessani jouduin toteamaan, että olin haukkunut väärää puuta: ihan tavallinen Focus se oli, eikä mikään mopoauto. Tie oli sula ja näkyvyys niin hyvä kuin se nyt aamuhämärissä on, mutta vauhti ei yltänyt kuudenkympin yli kertaakaan. Liekö sitten unohdettu vaihtaa vaihteita, vai mikä oli?
Tämmöisen, sinänsä pikkuisen asian vuoksi toistakymmentä ihmistä kiristeli hampaitaan ja tientukosta selvittyä alkoi kauhea kaahailu, kun kaikki yrittivät kiriä jonon ja rekkojen ohi ja ehtiä työpaikoilleen ajoissa. Hitaalla vauhdillaan kuski aiheutti paljon enemmän vaaratilanteita, kuin jos hän olisi ajanut koko reissun satasta. Niin se vain on, vaikka ylinopeus on kiellettyä ja alinopeus tietääkseni ei. Työpaikalle ehtiminen ei ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta sellainen ihminen vain on. Ei se usko vaaraa, ennen kuin näkee.
Ehdin viimeisellä minuutilla töihin liukuman puitteissa ja vähän myöhemmin juttelin osastonjohtajan kanssa, joka oli vielä enemmän myöhässä. Syy oli hyvä: Laitilassa 8-tiellä oli ollut paha kolari, mikä oli jumittanut liikenteen 45 minuutiksi. Täysin romuttuneet autot olivat ojassa ja autonpalasia ympäri tietä. Lopulta ambulanssi lähti valoja vilkuttamatta ja liikenne pääsi jatkumaan. Kukaan ei varmaankaan kaahaillut. Enkä minä taida laittaakaan sitä viestiä lehteen.
Mutta mitäpä se tämä blogikirjoittelukaan usein muuta on, kuin eräänlainen oma kansankanava. Vähän pidempää höpinää vain. Tänä aamuna olisi kyllä tehnyt mieli laittaa viesti Uuteen Raumaan; sen verran otti päähän. Kehittelin jo työmatkalla seuraavanlaisen viestin:
”Vihje: jos tiellä perässäsi on 3 rekkaa ja kilometrin pituinen jono, ajat liian hitaasti. Väistä silloin bussipysäkille, ja päästä rajoitusten mukaan ajavat ohi. Jos yli 60 km/h tuntuu pelottavalta, älä lähde liikenteeseen lainkaan. Nimim.: "Tontut jo liikkeellä?"”
Köröttelin vähintäänkin 5 kilometriä jonossa, joka eteni tasan kuuttakymppiä kahdeksankympin alueella. Jonon edessä näkyi valkoinen pieni auto, sen perässä 3 rekkaa, sitten kaksi henkilöautoa, minä, neljäs rekka ja sen taakse en enää erottanut, mutta varmaan jono edelleen jatkui. Kärjillä ajanut auto ei tehnyt elettäkään väistääkseen edes pientareelle, vaan körötteli tasaisen tappavaa kuuttakymppiä Turajärveltä Lappiin asti. Oli kenties körötellyt jo paljon kauempaa. Lapin kirkonkylää edeltävässä mäessä kaksi rekoista onnistui pääsemään sankarin ohi, ja kolmas väläytteli pitkiä, kunnes kuski tajusi vihdoin ja viimein pysähtyä tien sivuun.
Olin mielessäni tuominnut mopoauton paholaisen keksinnöksi ja siunaillut, miksei nuorison järki riitä tajuamaan, että siihen taustapeiliin voisi vilkuilla edes kerran vartissa, mutta ajokin ohittaessani jouduin toteamaan, että olin haukkunut väärää puuta: ihan tavallinen Focus se oli, eikä mikään mopoauto. Tie oli sula ja näkyvyys niin hyvä kuin se nyt aamuhämärissä on, mutta vauhti ei yltänyt kuudenkympin yli kertaakaan. Liekö sitten unohdettu vaihtaa vaihteita, vai mikä oli?
Tämmöisen, sinänsä pikkuisen asian vuoksi toistakymmentä ihmistä kiristeli hampaitaan ja tientukosta selvittyä alkoi kauhea kaahailu, kun kaikki yrittivät kiriä jonon ja rekkojen ohi ja ehtiä työpaikoilleen ajoissa. Hitaalla vauhdillaan kuski aiheutti paljon enemmän vaaratilanteita, kuin jos hän olisi ajanut koko reissun satasta. Niin se vain on, vaikka ylinopeus on kiellettyä ja alinopeus tietääkseni ei. Työpaikalle ehtiminen ei ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta sellainen ihminen vain on. Ei se usko vaaraa, ennen kuin näkee.
Ehdin viimeisellä minuutilla töihin liukuman puitteissa ja vähän myöhemmin juttelin osastonjohtajan kanssa, joka oli vielä enemmän myöhässä. Syy oli hyvä: Laitilassa 8-tiellä oli ollut paha kolari, mikä oli jumittanut liikenteen 45 minuutiksi. Täysin romuttuneet autot olivat ojassa ja autonpalasia ympäri tietä. Lopulta ambulanssi lähti valoja vilkuttamatta ja liikenne pääsi jatkumaan. Kukaan ei varmaankaan kaahaillut. Enkä minä taida laittaakaan sitä viestiä lehteen.
maanantai 25. marraskuuta 2013
Onks tietoo?
Tiedonhaku, eli tietopalvelu, on lainaustoiminnan ohella yksi kirjaston perustehtävistä. Kirjastosta saa ja saatetaan kysyä ihan mitä tahansa, ja ainakin yritämme asian selvittää. 0100100, mutta ilman palvelumaksua.
Valtakunnallinen Kysy Kirjastonhoitajalta –palvelu vastaa erittäinkin visaisiin kysymyksiin netin välityksellä. Tässä kirjastojen yhteisessä palvelussa yleisten kirjastojen tietopalvelut ovat yhdistäneet voimansa, ja eksperttien sähköpostituslistalle ilmoittautuneet kirjastojen työntekijät voivat vastata palvelun kautta tulleisiin kysymyksiin. Myös raumalaisia kirjastonhoitajia on mukana. Olen minä itsekin kerran vastannut johonkin vanhojen rahojen arvoa koskevaan kysymykseen, vaikka en varsinaisissa asiakaspalvelutehtävissä enää työskentelekään.
Viime viikolla sain vastailla viiteen Kysy Kirjastonhoitajalta –kysymykseen, Satakirjastojen asiakaslehteä varten. Ilmeisesti toimittaja päätteli, että kirjastonjohtaja automaattisesti tämän homman osaa. Ei ehkä tiennyt, että viimeksi olen tietopalvelua tehnyt lähes 4 vuotta sitten. No, sain minä niihin jotain vastauksia aikaiseksi, kun ei kiire ollut, vaikka tuskin niin hyviä kuitenkaan kuin tietopalvelumme vastaukset olisivat olleet.
Tietopalvelussa käytetään apuna erilaisia tietokantoja, aineistorekisteriämme ja tietysti nettiä ja kirjoja. Google ratkaisee monet ongelmat helposti, vaikka läheskään kaikkeen se ei taivu. Kun pitää löytää vaikka talvirengastestejä 2000-luvun alusta, niin siinä ei netti paljon auta. Aleksi-tietokannasta sen sijaan tämäkin kysymys voi ratketa. Aleksi sisältää noin 300 lehden artikkelit joko viitteinä tai kokoteksteinä. Aikakauslehtiartikkeleita löytyy vuodesta 1982, ja sanomalehtiä vuodesta 1996. Yhteensä erilaisia tietueita Aleksissa on 740 000, ja määrä kasvaa kaiken aikaa. Hyvällä tuurilla löytyy kokonainen teksti, tai sitten löytyy viite siitä, missä lehdessä ko. aihetta käsitellään, minkä jälkeen voi alkaa metsästää ko. lehteä kirjastoista.
Tietokantoja on paljon muitakin, suorastaan lukemattomia, jos ulkomaiset otetaan huomioon. Harva niitä kaikkia hallitsee, eikä suuri osa ole vapaasti käytettävissäkään. Netin arkipäiväistyminen on muutenkin vähentänyt tiedonhakutehtäviä, koska asioiden uskotaan löytyvän googlettamalla. Nippelitieto löytyykin usein helposti, mutta laajemmat kokonaisuudet yleensä eivät. Ja valtavasta osumien määrästä on joskus vaikea poimia oleellinen.
Toista se oli ennen vanhaan. Silloin tiedonhakuun uhrattiin aikaa, vaivaa ja rahaa. Vuonna 1987 julkaistiin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä artikkeli uudesta, mullistavasta tiedonhaun välineestä, nimeltään Easynet. Sillä saattoi hakea tietoa yli 850:stä tietokannasta ympäri maailman. Posti- ja telelaitos toimi palvelun edustajana Suomessa.
Jutun mukaan Pentagon oli jo huolestunut tämmöisen tiedonhakuvälineen olemassaolosta. ”Unohda hakkerit: salaista tietoa voi saada aivan luvallisesti – julkisista tietopankeista”, maalaili lehtikin, ja kertoi, että muutama vuosi sitten eräs amerikkalainen aikakauslehti oli kokeeksi etsinyt tietokannoista vetypommin valmistusohjeet. Usassa pelättiinkin Neuvostoliiton voivan käyttää tietokantoja salaisten tietojen urkkimiseen. Tiedostoja kun saattoi käyttää periaatteessa missä tahansa, ”minne on vedetty puhelinlinja”.
Hesarin toimittaja kokeili Easynetiä saadakseen selville, voisiko sillä saada tietoja suomalaisesta asekaupasta. Käyttö oli helppoa: ”perustiedoiksi riittää lukiotasoinen englanti ja alkeet tietokantojen kyselykomennoista”. Ensin toimittaja pläräsi läpi tietokantaluettelon, ja löysi sieltä 9 asealaa käsittelevää ”tiedostoa”. Kyselyn saattoi kohdistaa vain yhteen tiedostoon kerrallaan. No, sitten kyseltiin, ja jo ”parin minuutin kuluttua kone vastasi, että tiedostossa on 15 ns. viitettä kysymyksestämme”! Mitään kovin ihmeellistä ei kuitenkaan löytynyt.
Kysymys maksoi 40 markkaa + puhelinkulut Usaan. Se ei ollut ihan pikkusumma; ”postimaksuindeksiä” käyttäen voimme laskeskella, että nykyrahassa 40 markkaa vastaisi 20 euroa. Onneksi sentään Easynet oli reilu: jos yhtään viitettä ei löytynyt, ei kysely myöskään maksanut mitään. Toisaalta tietokannoilla oli myös tuntitaksa, ettei linjoilla roikuttu turhaan.
Aseteollisuuden lisäksi toimittaja tutki Vaisalan (”pienehkö vantaalainen yritys, joka valmistaa mm. lentokenttä- ja säätutkimuslaitteistoja”) tietoja, mutta hakusana oli liian väljä, ja tuloksena tuli 500 turhaa viitettä. ”Ajanpuutteen vuoksi” tarkennettua hakua Vaisalasta ei sitten ehditty tehdä. Saaliiksi kokeilusta siis jäi, että Valmet oli tilannut peltiprässin lentokonetehtailleen Ruotsista ja Suomi osallistuu Neuvostoliiton Phobos-projektiin, jonka tarkoituksena oli lähettää avaruusluotain Marsiin. Vaikutelma Easynetistä oli yhtä kaikki hyvä, ja se oli Helsingin Sanomien mukaan tähän mennessä kokeilluista ”suurtietopankeista” paras ja helppokäyttöisin.
Kaikki on suhteellista!
Valtakunnallinen Kysy Kirjastonhoitajalta –palvelu vastaa erittäinkin visaisiin kysymyksiin netin välityksellä. Tässä kirjastojen yhteisessä palvelussa yleisten kirjastojen tietopalvelut ovat yhdistäneet voimansa, ja eksperttien sähköpostituslistalle ilmoittautuneet kirjastojen työntekijät voivat vastata palvelun kautta tulleisiin kysymyksiin. Myös raumalaisia kirjastonhoitajia on mukana. Olen minä itsekin kerran vastannut johonkin vanhojen rahojen arvoa koskevaan kysymykseen, vaikka en varsinaisissa asiakaspalvelutehtävissä enää työskentelekään.
Viime viikolla sain vastailla viiteen Kysy Kirjastonhoitajalta –kysymykseen, Satakirjastojen asiakaslehteä varten. Ilmeisesti toimittaja päätteli, että kirjastonjohtaja automaattisesti tämän homman osaa. Ei ehkä tiennyt, että viimeksi olen tietopalvelua tehnyt lähes 4 vuotta sitten. No, sain minä niihin jotain vastauksia aikaiseksi, kun ei kiire ollut, vaikka tuskin niin hyviä kuitenkaan kuin tietopalvelumme vastaukset olisivat olleet.
Tietopalvelussa käytetään apuna erilaisia tietokantoja, aineistorekisteriämme ja tietysti nettiä ja kirjoja. Google ratkaisee monet ongelmat helposti, vaikka läheskään kaikkeen se ei taivu. Kun pitää löytää vaikka talvirengastestejä 2000-luvun alusta, niin siinä ei netti paljon auta. Aleksi-tietokannasta sen sijaan tämäkin kysymys voi ratketa. Aleksi sisältää noin 300 lehden artikkelit joko viitteinä tai kokoteksteinä. Aikakauslehtiartikkeleita löytyy vuodesta 1982, ja sanomalehtiä vuodesta 1996. Yhteensä erilaisia tietueita Aleksissa on 740 000, ja määrä kasvaa kaiken aikaa. Hyvällä tuurilla löytyy kokonainen teksti, tai sitten löytyy viite siitä, missä lehdessä ko. aihetta käsitellään, minkä jälkeen voi alkaa metsästää ko. lehteä kirjastoista.
Tietokantoja on paljon muitakin, suorastaan lukemattomia, jos ulkomaiset otetaan huomioon. Harva niitä kaikkia hallitsee, eikä suuri osa ole vapaasti käytettävissäkään. Netin arkipäiväistyminen on muutenkin vähentänyt tiedonhakutehtäviä, koska asioiden uskotaan löytyvän googlettamalla. Nippelitieto löytyykin usein helposti, mutta laajemmat kokonaisuudet yleensä eivät. Ja valtavasta osumien määrästä on joskus vaikea poimia oleellinen.
Toista se oli ennen vanhaan. Silloin tiedonhakuun uhrattiin aikaa, vaivaa ja rahaa. Vuonna 1987 julkaistiin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä artikkeli uudesta, mullistavasta tiedonhaun välineestä, nimeltään Easynet. Sillä saattoi hakea tietoa yli 850:stä tietokannasta ympäri maailman. Posti- ja telelaitos toimi palvelun edustajana Suomessa.
Jutun mukaan Pentagon oli jo huolestunut tämmöisen tiedonhakuvälineen olemassaolosta. ”Unohda hakkerit: salaista tietoa voi saada aivan luvallisesti – julkisista tietopankeista”, maalaili lehtikin, ja kertoi, että muutama vuosi sitten eräs amerikkalainen aikakauslehti oli kokeeksi etsinyt tietokannoista vetypommin valmistusohjeet. Usassa pelättiinkin Neuvostoliiton voivan käyttää tietokantoja salaisten tietojen urkkimiseen. Tiedostoja kun saattoi käyttää periaatteessa missä tahansa, ”minne on vedetty puhelinlinja”.
Hesarin toimittaja kokeili Easynetiä saadakseen selville, voisiko sillä saada tietoja suomalaisesta asekaupasta. Käyttö oli helppoa: ”perustiedoiksi riittää lukiotasoinen englanti ja alkeet tietokantojen kyselykomennoista”. Ensin toimittaja pläräsi läpi tietokantaluettelon, ja löysi sieltä 9 asealaa käsittelevää ”tiedostoa”. Kyselyn saattoi kohdistaa vain yhteen tiedostoon kerrallaan. No, sitten kyseltiin, ja jo ”parin minuutin kuluttua kone vastasi, että tiedostossa on 15 ns. viitettä kysymyksestämme”! Mitään kovin ihmeellistä ei kuitenkaan löytynyt.
Kysymys maksoi 40 markkaa + puhelinkulut Usaan. Se ei ollut ihan pikkusumma; ”postimaksuindeksiä” käyttäen voimme laskeskella, että nykyrahassa 40 markkaa vastaisi 20 euroa. Onneksi sentään Easynet oli reilu: jos yhtään viitettä ei löytynyt, ei kysely myöskään maksanut mitään. Toisaalta tietokannoilla oli myös tuntitaksa, ettei linjoilla roikuttu turhaan.
Aseteollisuuden lisäksi toimittaja tutki Vaisalan (”pienehkö vantaalainen yritys, joka valmistaa mm. lentokenttä- ja säätutkimuslaitteistoja”) tietoja, mutta hakusana oli liian väljä, ja tuloksena tuli 500 turhaa viitettä. ”Ajanpuutteen vuoksi” tarkennettua hakua Vaisalasta ei sitten ehditty tehdä. Saaliiksi kokeilusta siis jäi, että Valmet oli tilannut peltiprässin lentokonetehtailleen Ruotsista ja Suomi osallistuu Neuvostoliiton Phobos-projektiin, jonka tarkoituksena oli lähettää avaruusluotain Marsiin. Vaikutelma Easynetistä oli yhtä kaikki hyvä, ja se oli Helsingin Sanomien mukaan tähän mennessä kokeilluista ”suurtietopankeista” paras ja helppokäyttöisin.
Kaikki on suhteellista!
torstai 14. marraskuuta 2013
Rahoista, ja miten niitä käytetään
Suuruusluokkien hahmottaminen on usein ihmiselle vaikeaa. On hankala arvioida suuria lukuja, tai suhteuttaa keskenään erilaisiin palveluihin kuluvaa rahaa. Niinpä säästökohteita kysyttäessä kadunmies vastaa helposti, että kansanedustajien palkoista voisi säästää ja oopperasta voisi säästää. Joku toinen säästäisi puoluetuista tai jääkiekkohallien rakentamisesta. Joku säästäisi lakkauttamalla lähikirjastot.
Totuus on kuitenkin, ettei tämmöisillä säästöillä säästetä mitään. Raha kuluu aivan muualle, eikä sitä säästy valtion mittakaavassa minimaalisten kohteiden karsimisella. Vaikka kunta lopettaisi koko kirjastopalvelunsa, ei se näkyisi missään. Tilinpäätöksessä siis. Todennäköisesti se näkyisi mielenosoituksina ja kaikinpuolisen tyytymättömyyden kasvuna, mutta leipä ei levenisi milliäkään. Veroprosenttikaan ei laskisi.
Kirjasto on tuttu ja näkyvä kunnallinen ja lakisääteinen peruspalvelu. Kaikki tietävät kirjaston, mutta rahalla mitaten kirjasto on kooltaan melko mitätön. Kuntien rahoista se ”vie” n. 1-1,5 %, joista lähes puolet on palkkakuluja ja kolmasosa menee vuokriin; yleensä kaupungin omaan taskuun. Itse lainattavaan aineistoon ja kaikkeen toiminnan pyörittämiseen menee loput.
Noin 15% kirjaston määrärahoista käytetään kaiken sen lainattavan aineiston hankkimiseen, jota kirjastoista löytyy. Kun kirjastolta aletaan kysyä säästöjä, on tämä 15 % se, mistä säästöt yritetään kaapia. Ei ole juurikaan mitään muita rahoja: kaluste- ja tarvikerahoista voidaan ehkä kaapia 5 % lisää. Kyse on kaupungin mittakaavassa mitättömän pienistä rahoista.
Usein ihmetellään, miksi aina säästetään lapsista ja vanhuksista. Tämä johtuu siitä, että valtaosa rahoista ON lapsissa ja vanhuksissa. Vuodepotilaan vuorokausi voi maksaa tuhat euroa päivässä, eikä tässä suinkaan ole hoitotoimenpiteitä mukana. Netistä löytämäni hinnaston mukaan vaikkapa yksi ainoa laajan palovamman hoitojakso kustantaa kunnalle yli 32000e, siis liki kymmenesosan siitä, mitä Rauman kirjastot käyttävät vuodessa aineistonhankintaan. Summat ovat valtavia, ja säästettäessä tietenkin yritetään ottaa sieltä, missä rahaa on.
Koska kirjasto on lakisääteinen palvelu, valtio tukee sitä. Kaupungin ei siis tarvitse kaivaa tuota 1-1,5%:n osuuttakaan pussistaan kokonaan, vaan valtio antaa joka vuosi summan, jolla kirjastoa pitäisi laskennallisesti pystyä tarpeeksi hyvin pyörittämään. Ennen vuotta 1993 tämä summa oli niin sanotusti korvamerkitty kirjastoille: se piti kokonaisuudessaan käyttää kirjastotoimintaan. Koska tuki oli varsin suuri, kirjastot voivat hyvin. Uusia kirjastoja rakennettiin, ja aineistonhankinta oli runsasta. Laman iskettyä täydellä tehollaan monissa kunnissa alettiin ahdistua: rahat eivät riittäneet moniin muihin palveluihin, mutta valtionosuutensa turvin kirjastot senkun porskuttivat. Jos kirjastojen rahoista voisi ottaa vähän muihin palveluihin myös, niin rahat riittäisivät paremmin.
Näin sitten tapahtuikin: kirjaston valtionosuuksien korvamerkintä poistui, ja kunnat saivat itse määrätä, mihin he tuon rahan laittoivat. Tämä tietysti johti kirjastojen määrärahojen radikaaliin laskuun: päättäjistä ja taloustilanteesta riippuen kirjastorahat kanavoitiin sinne, missä kukin niitä kulloinkin uskoi paremmin tarvittavan. Kirjastojen aineistomäärärahat putosivat kymmenessä vuodessa kolmanneksella, ja tietotekniikan esiinmarssi kalliine laitteistohankintoineen vielä vauhditti kehitystä. Monissa kunnissa kirjastot itse asiassa toimivat kunnan rahoittajina: tukea tuli enemmän kuin kirjastoon käytettiin.
Yksi kirjastoille korvamerkitty valtion tukimuoto vielä jäi: kirjastorakennuksiin ja –autoihin on valtiolta saanut tukea. Ilman tätä tukea ei esim. Lapin uusi lähikirjasto valmistuisi. Ei tätäkään rahaa paljon jaossa ole: kaikki Suomen kunnat kilvoittelevat noin 5 miljoonan euron potin jakamisesta. Siksi uudet kirjastohankkeet ovat niin hitaita. Kestää vuosia nousta listalla tukea saavien joukkoon, että rakentaminen voitaisiin alkaa. Lapin kirjastohanke on ollut vireillä jo pitkään ”itsenäisen” Lapin kunnan aikanakin. Ensi vuonna rakennuksen pitäisi sitten ihan oikeasti valmistua. Se saattaa olla yksi viimeisistä lähikirjastoista, johon on saatu valtion tukea. Toivottavasti se ei ole yksi viimeisistä lähikirjastoista, joita Suomeen rakennetaan.
Kauhukuva on nimittäin aivan mahdollinen. Hallituksen uusimpien suunnitelmien mukaan myös kirjastorakentamiseen jaettavien valtionavustusten korvamerkintä uhkaa poistua. Kunta saisi jatkossa käyttää rahat mihin lystää, aivan muihin projekteihin. Yksi eritasoristeys vai uusi kirjasto? Näitä kunnat alkaisivat pohtia, ja kun säästetään, on helppo sanoa, että tehdään se tie sittenkin, kun se tuo työtä ja kauppaa. Miljoonalla ei pitkää pätkää tietä tee, mutta jostain se raha on otettava.
Tätä kehitystä vastaan voit allekirjoittaa adressin osoitteessa
http://www.adressit.com/kirjastoille_korvamerkitty_maararaha_sailytettava
Totuus on kuitenkin, ettei tämmöisillä säästöillä säästetä mitään. Raha kuluu aivan muualle, eikä sitä säästy valtion mittakaavassa minimaalisten kohteiden karsimisella. Vaikka kunta lopettaisi koko kirjastopalvelunsa, ei se näkyisi missään. Tilinpäätöksessä siis. Todennäköisesti se näkyisi mielenosoituksina ja kaikinpuolisen tyytymättömyyden kasvuna, mutta leipä ei levenisi milliäkään. Veroprosenttikaan ei laskisi.
Kirjasto on tuttu ja näkyvä kunnallinen ja lakisääteinen peruspalvelu. Kaikki tietävät kirjaston, mutta rahalla mitaten kirjasto on kooltaan melko mitätön. Kuntien rahoista se ”vie” n. 1-1,5 %, joista lähes puolet on palkkakuluja ja kolmasosa menee vuokriin; yleensä kaupungin omaan taskuun. Itse lainattavaan aineistoon ja kaikkeen toiminnan pyörittämiseen menee loput.
Noin 15% kirjaston määrärahoista käytetään kaiken sen lainattavan aineiston hankkimiseen, jota kirjastoista löytyy. Kun kirjastolta aletaan kysyä säästöjä, on tämä 15 % se, mistä säästöt yritetään kaapia. Ei ole juurikaan mitään muita rahoja: kaluste- ja tarvikerahoista voidaan ehkä kaapia 5 % lisää. Kyse on kaupungin mittakaavassa mitättömän pienistä rahoista.
Usein ihmetellään, miksi aina säästetään lapsista ja vanhuksista. Tämä johtuu siitä, että valtaosa rahoista ON lapsissa ja vanhuksissa. Vuodepotilaan vuorokausi voi maksaa tuhat euroa päivässä, eikä tässä suinkaan ole hoitotoimenpiteitä mukana. Netistä löytämäni hinnaston mukaan vaikkapa yksi ainoa laajan palovamman hoitojakso kustantaa kunnalle yli 32000e, siis liki kymmenesosan siitä, mitä Rauman kirjastot käyttävät vuodessa aineistonhankintaan. Summat ovat valtavia, ja säästettäessä tietenkin yritetään ottaa sieltä, missä rahaa on.
Koska kirjasto on lakisääteinen palvelu, valtio tukee sitä. Kaupungin ei siis tarvitse kaivaa tuota 1-1,5%:n osuuttakaan pussistaan kokonaan, vaan valtio antaa joka vuosi summan, jolla kirjastoa pitäisi laskennallisesti pystyä tarpeeksi hyvin pyörittämään. Ennen vuotta 1993 tämä summa oli niin sanotusti korvamerkitty kirjastoille: se piti kokonaisuudessaan käyttää kirjastotoimintaan. Koska tuki oli varsin suuri, kirjastot voivat hyvin. Uusia kirjastoja rakennettiin, ja aineistonhankinta oli runsasta. Laman iskettyä täydellä tehollaan monissa kunnissa alettiin ahdistua: rahat eivät riittäneet moniin muihin palveluihin, mutta valtionosuutensa turvin kirjastot senkun porskuttivat. Jos kirjastojen rahoista voisi ottaa vähän muihin palveluihin myös, niin rahat riittäisivät paremmin.
Näin sitten tapahtuikin: kirjaston valtionosuuksien korvamerkintä poistui, ja kunnat saivat itse määrätä, mihin he tuon rahan laittoivat. Tämä tietysti johti kirjastojen määrärahojen radikaaliin laskuun: päättäjistä ja taloustilanteesta riippuen kirjastorahat kanavoitiin sinne, missä kukin niitä kulloinkin uskoi paremmin tarvittavan. Kirjastojen aineistomäärärahat putosivat kymmenessä vuodessa kolmanneksella, ja tietotekniikan esiinmarssi kalliine laitteistohankintoineen vielä vauhditti kehitystä. Monissa kunnissa kirjastot itse asiassa toimivat kunnan rahoittajina: tukea tuli enemmän kuin kirjastoon käytettiin.
Yksi kirjastoille korvamerkitty valtion tukimuoto vielä jäi: kirjastorakennuksiin ja –autoihin on valtiolta saanut tukea. Ilman tätä tukea ei esim. Lapin uusi lähikirjasto valmistuisi. Ei tätäkään rahaa paljon jaossa ole: kaikki Suomen kunnat kilvoittelevat noin 5 miljoonan euron potin jakamisesta. Siksi uudet kirjastohankkeet ovat niin hitaita. Kestää vuosia nousta listalla tukea saavien joukkoon, että rakentaminen voitaisiin alkaa. Lapin kirjastohanke on ollut vireillä jo pitkään ”itsenäisen” Lapin kunnan aikanakin. Ensi vuonna rakennuksen pitäisi sitten ihan oikeasti valmistua. Se saattaa olla yksi viimeisistä lähikirjastoista, johon on saatu valtion tukea. Toivottavasti se ei ole yksi viimeisistä lähikirjastoista, joita Suomeen rakennetaan.
Kauhukuva on nimittäin aivan mahdollinen. Hallituksen uusimpien suunnitelmien mukaan myös kirjastorakentamiseen jaettavien valtionavustusten korvamerkintä uhkaa poistua. Kunta saisi jatkossa käyttää rahat mihin lystää, aivan muihin projekteihin. Yksi eritasoristeys vai uusi kirjasto? Näitä kunnat alkaisivat pohtia, ja kun säästetään, on helppo sanoa, että tehdään se tie sittenkin, kun se tuo työtä ja kauppaa. Miljoonalla ei pitkää pätkää tietä tee, mutta jostain se raha on otettava.
Tätä kehitystä vastaan voit allekirjoittaa adressin osoitteessa
http://www.adressit.com/kirjastoille_korvamerkitty_maararaha_sailytettava
perjantai 25. lokakuuta 2013
Vapaaehtoistyötä
Kävin poliisiasemalla; uusi passi piti hakea. Virkailija näytti tutulta. Ei tosin siltä virkailijalta, jonka tiesin luukulla normaalisti istuvan: kopissa istuikin naapurini. Hmm… tämäpä outoa.
”Hei, olet uusissa hommissa aloittanut?”, avasin. ”Juu, tää on tämmöistä vapaaehtoistyötä”, naapuri vastasi. ”Vapaaehtoistyötä?” ”Juu-u, poliisien määrärahoja leikattiin niin, ettei palveluja voi pitää auki kuin vapaaehtoisvoimin. Päivystän täällä muutaman tunnin päivässä.” ”Oho, onko noin kurjaksi mennyt julkinen rahoitus?”, äimistelin. ”et saa mitään palkkaa?... ja eihän sulla ole mitään koulutustakaan tuohon..??”
”No ei tässä mitään koulutusta tarvita”, naapurivirkailija tuhahti ja huiskautti huolettomana kättään. ”Tässä vaan istutaan. Käsken tulemaan huomenna uudestaan, jos joku jotain kysyy.” ”Jaa…”, vastasin ihan hämmentyneenä. ”Mites se nyt… eihän tuo tuolla lailla toimi…”, mutisin.
”Kyllä täällä saa ajan kulumaan: täällä on semmonen ohjelma, mistä näkee koko läänin ihmisten kaikki rikokset! Arvaas, kuinka monta kertaa se yks Arska siitä tienristeyksestä on viety putkaan tänä vuonna ryyppäämisen takia”, naapuri vinkkasi silmää. ”En mä…öh… oisko sulla se mun passi?”, sain sanotuksi. Olo tuntui epätodelliselta. ”En mä semmosista mitään tiedä, oon vaan vapaaehtoinen. Tuu huomenna uudestaan, klo 12 pitäis olla oikea päivystäjä tunnin verran paikalla. Mutta kannattaa tulla jonottamaan jo yhdeltätoista, jos meinaat keritä!”
Poistuin epäuskoisena. Lähdin hakemaan lasta tarhasta. Tarhan pihalla suuri lauma lapsia leikki omin päin. Tai jotkut leikkivät. Jotkut tappelivat ja jotkut hortoilivat yksinään ympäri pihaa. Huuto ja itku kuului kauas. Missä kaikki aikuiset olivat?
Nappasin oman nelivuotiaani kura-asuisen ja –naamaisen joukon keskeltä. ”Missäs kaikki tädit on”?, ihmettelin hänelle. ”Ei oo tätejä!”, poika sanoi tomerasti. ”Mitä… ei oo? Ei saa narrata”, vastasin, katse pihamaata haravoiden. ”Kuka teitä on vahtinut?” ”Se on yks Sepi, mut se lähti”, vastasi kuranaama.
”Sepi? Mikä ihmeen Sepi? Missä tädit on?” Aloin huolestua nyt todenteolla. Pihalla ei näkynyt yhtään kouluikäistä ja lapset pyörivät kuka missäkin. ”Sepi meni sisälle nukkumaan, niin Eemeli ja Joonatan lähtivät kaupungille!”, lapsi ilmoitti iloisena. ”Mutta se ei ollut hauskaa, kun Jesse heitti mua lapiolla”, hän sitten sanoi apeana.
”Missä se Sepi on? Mitä tämä nyt on?”, toistelin enemmän itsekseni ja retuutin lapsen sylissäni päiväkodin ulko-ovelle. Se oli lukossa ja ovessa oli kyltti: ”klo 13-16 päiväkotia hoidetaan vapaaehtoisvoimin. Vanhempia pyydetään huomioimaan, että palvelussa saattaa olla puutteita tänä aikana. Henkilökuntamme on paikalla taas huomenna klo 9-13 välisenä aikana. Tervetuloa!”
”Ei ole totta! Tämähän on ihan hullua!”, huudahdin kauhuissani. Minua huimasi, ja yhtäkkiä ympärilleni kokoontuneiden itkevien ja nauravien lasten melu paisui korvia huumaavaksi. ”Ei tämä ole totta!” huusin. ”Mulla on pissahätä!”, sanoi joku.
Heräsin hikisenä ja sydän hakaten. Yksin, kotona. Ilman passia, ilman lasta. Eihän minulla edes ollut lasta. Se oli ollut painajainen. Kamala painajainen.
Järjetöntä. Täysin alalle kouluttautumattomat satunnaiset ihmiset pyörittämässä julkisia palveluita ja henkilötietorekistereitä tutkimassa. Eihän siitä tulisi mitään. Ihan hullu uni. Sain pienen hymynpoikasen huulille, ja hengityskin alkoi jo rauhoittua. Kaikkea sitä ihmismieli kuvittelee.
Laitoin teeveden kiehumaan ja hain lehden laatikosta. Haukkasin voileipää ja silmäilin otsikoita. Syyriaa…tupoa…jääkiekkoa… mjaaa… sitten sydämeni loikkasi kurkkuun ja juututti sinne myös leipäpalan. Köhin ja yskin vedet silmissä. Sain hädin tuskin selvää otsikosta. ”Jyväskylän Kypärämäen kirjasto pyörii vapaaehtoisvoimin”, siinä luki. ”Kokeilua ollaan laajentamassa Kuokkalan sivukirjastoon”
”Hei, olet uusissa hommissa aloittanut?”, avasin. ”Juu, tää on tämmöistä vapaaehtoistyötä”, naapuri vastasi. ”Vapaaehtoistyötä?” ”Juu-u, poliisien määrärahoja leikattiin niin, ettei palveluja voi pitää auki kuin vapaaehtoisvoimin. Päivystän täällä muutaman tunnin päivässä.” ”Oho, onko noin kurjaksi mennyt julkinen rahoitus?”, äimistelin. ”et saa mitään palkkaa?... ja eihän sulla ole mitään koulutustakaan tuohon..??”
”No ei tässä mitään koulutusta tarvita”, naapurivirkailija tuhahti ja huiskautti huolettomana kättään. ”Tässä vaan istutaan. Käsken tulemaan huomenna uudestaan, jos joku jotain kysyy.” ”Jaa…”, vastasin ihan hämmentyneenä. ”Mites se nyt… eihän tuo tuolla lailla toimi…”, mutisin.
”Kyllä täällä saa ajan kulumaan: täällä on semmonen ohjelma, mistä näkee koko läänin ihmisten kaikki rikokset! Arvaas, kuinka monta kertaa se yks Arska siitä tienristeyksestä on viety putkaan tänä vuonna ryyppäämisen takia”, naapuri vinkkasi silmää. ”En mä…öh… oisko sulla se mun passi?”, sain sanotuksi. Olo tuntui epätodelliselta. ”En mä semmosista mitään tiedä, oon vaan vapaaehtoinen. Tuu huomenna uudestaan, klo 12 pitäis olla oikea päivystäjä tunnin verran paikalla. Mutta kannattaa tulla jonottamaan jo yhdeltätoista, jos meinaat keritä!”
Poistuin epäuskoisena. Lähdin hakemaan lasta tarhasta. Tarhan pihalla suuri lauma lapsia leikki omin päin. Tai jotkut leikkivät. Jotkut tappelivat ja jotkut hortoilivat yksinään ympäri pihaa. Huuto ja itku kuului kauas. Missä kaikki aikuiset olivat?
Nappasin oman nelivuotiaani kura-asuisen ja –naamaisen joukon keskeltä. ”Missäs kaikki tädit on”?, ihmettelin hänelle. ”Ei oo tätejä!”, poika sanoi tomerasti. ”Mitä… ei oo? Ei saa narrata”, vastasin, katse pihamaata haravoiden. ”Kuka teitä on vahtinut?” ”Se on yks Sepi, mut se lähti”, vastasi kuranaama.
”Sepi? Mikä ihmeen Sepi? Missä tädit on?” Aloin huolestua nyt todenteolla. Pihalla ei näkynyt yhtään kouluikäistä ja lapset pyörivät kuka missäkin. ”Sepi meni sisälle nukkumaan, niin Eemeli ja Joonatan lähtivät kaupungille!”, lapsi ilmoitti iloisena. ”Mutta se ei ollut hauskaa, kun Jesse heitti mua lapiolla”, hän sitten sanoi apeana.
”Missä se Sepi on? Mitä tämä nyt on?”, toistelin enemmän itsekseni ja retuutin lapsen sylissäni päiväkodin ulko-ovelle. Se oli lukossa ja ovessa oli kyltti: ”klo 13-16 päiväkotia hoidetaan vapaaehtoisvoimin. Vanhempia pyydetään huomioimaan, että palvelussa saattaa olla puutteita tänä aikana. Henkilökuntamme on paikalla taas huomenna klo 9-13 välisenä aikana. Tervetuloa!”
”Ei ole totta! Tämähän on ihan hullua!”, huudahdin kauhuissani. Minua huimasi, ja yhtäkkiä ympärilleni kokoontuneiden itkevien ja nauravien lasten melu paisui korvia huumaavaksi. ”Ei tämä ole totta!” huusin. ”Mulla on pissahätä!”, sanoi joku.
Heräsin hikisenä ja sydän hakaten. Yksin, kotona. Ilman passia, ilman lasta. Eihän minulla edes ollut lasta. Se oli ollut painajainen. Kamala painajainen.
Järjetöntä. Täysin alalle kouluttautumattomat satunnaiset ihmiset pyörittämässä julkisia palveluita ja henkilötietorekistereitä tutkimassa. Eihän siitä tulisi mitään. Ihan hullu uni. Sain pienen hymynpoikasen huulille, ja hengityskin alkoi jo rauhoittua. Kaikkea sitä ihmismieli kuvittelee.
Laitoin teeveden kiehumaan ja hain lehden laatikosta. Haukkasin voileipää ja silmäilin otsikoita. Syyriaa…tupoa…jääkiekkoa… mjaaa… sitten sydämeni loikkasi kurkkuun ja juututti sinne myös leipäpalan. Köhin ja yskin vedet silmissä. Sain hädin tuskin selvää otsikosta. ”Jyväskylän Kypärämäen kirjasto pyörii vapaaehtoisvoimin”, siinä luki. ”Kokeilua ollaan laajentamassa Kuokkalan sivukirjastoon”
perjantai 11. lokakuuta 2013
Tietoyhteiskuntaa rakentamassa
Viimeksi maalailin uhkakuvia siitä, miten käy digitalisoitumisen kelkasta pudonneille. Jos ei ole taitoja tai mahdollisuutta käyttää tietoverkkoja ja -välineitä, saattaa vaarassa olla jopa osallistuminen yhteiskunnan toimintaan ja mahdollisuudet yhteiskuntaan vaikuttamiseen. Voisi kuvitella, että kun tietokoneet ovat olleet arjessamme jo parikymmentä vuotta, niiden pitäisi olla tuttuja kaikille. Käytäntö kuitenkin osoittaa toista. Maassamme on valtavasti ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää tietokoneita, internetiä tai tietokoneohjelmia, koska eivät ole niihin koskaan tutustuneet.
Kuilu osaajien ja osaamattomien välillä on suuri: näppärille mikään digitaalinen suojaus ei ole este. Muutama päivä sitten kerrottiin, että ylioppilastutkintolautakunnan järjestämässä kilpailussa sähköisen ylioppilaskokeen koeversio hakkeroitiin helposti kymmenillä eri konsteilla. Tästä tentistä olisivat kaikki saaneet huipputuloksia, koska huijaaminen oli osaajille helppoa. Jotkut liikkuvat tietoverkoissa ja koodien keskellä kuin kotonaan. Toisille taas hiirenkin käyttö on ihan uusi asia.
Eihän se taito geeneissä tule, vaan kokemuksen ja harjoittelun kautta. Ei kukaan polkupyörälläkään harjoittelematta ajaa osaa. Kuvitellaan vaikka rakennusmies työmaallaan. Ei hän tarvitse työssään tietokonetta, joten mikäli hän ei sellaista kotiinsa hommaa, ei hän mitenkään voi käyttöä oppiakaan. On paljon ihmisiä, jotka eivät innostu uudesta tekniikasta, eivätkä hanki kalliita laitteita kotiin pölyttymään. Kaikkeen ei ole rahaakaan. Tai ei huomata uuden tekniikan tuomia hyötyjä ja miten perusteellisesti uusi tekniikka saattaa mullistaa yhteiskunnan käytäntöjä. Näennäisesti hyödyttömästäkin tavarasta saattaa tulla yhteiskunnassa toimimisen näkökulmasta ”pakollinen”.
Kuvittelinhan itsekin vielä vuonna 1997, ettei kännykkää tarvita mihinkään, enkä sellaista hankkinut. Mikä lie ohimenevä muoti-ilmiö, ajattelin, enkä todellakaan olisi tahtonut olla kaikenaikaa ”saavutettavissa”. Älypuhelinta en omista vieläkään, kun en tajua sen hyödyllisyyttä. Kotitietokone hoitaa surffailut isommalla ruudulla, ja puhelin on puhelin, sanon mielessäni. Ostan harvoin tavaraa vain siksi, että muillakin on, tai että uusi vempain olisi kiva. Siksi on vaarana, ettei myöskään saa uuteen tekniikkaan kosketusta, eikä näin ollen edes saa tietää, mitä oikeaa hyötykäyttöäkin laitteilla olisi. Älypuhelimissa on valtavat määrät sovelluksia, joita voisi hyödyntää arjessa. Varmaankin. Pitäisi tutustua.
No, miten sitä tietokonekokemusta ja -oppia sitten saisi? Ette varmaan millään arvaa vastausta, mutta se on: kirjastosta! Ensinnäkin, kirjastossa on laitteistot tarjolla ilmaiseksi. Nettikoneen voi varata (myös kannettavia ja iPadeja löytyy pääkirjastosta) ja surffailla omin päin tai harjoitella Officen käyttöä. Kirjastosta löytyy tietysti myös oppaat ja ohjekirjat suurin piirtein kaikesta mahdollisesta tietotekniikkaan(kin) liittyvästä. Kirja käteen ja opiskelemaan.
Laitteiden ja oppaiden lisäksi kirjasto tarjoaa myös käytönopetusta. Raumalla järjestetään kirjaston henkilökunnan toimesta keväisin ja syksyisin tietokoneenkäytön alkeiskursseja, jotka ovat tavattoman suosittuja. Yleensä kurssipaikat täyttyvät melkein saman tien. Kurssien idea on auttaa osallistuja totuttautumaan tietokoneen ja internetin käyttöön, jotta hän voisi omin päin opiskella lisää. Teemme kansalaisopiston kanssa yhteistyötä kurssien suunnittelussa, ja idea on se, ettemme kursseillamme syö heidän leipäänsä, vaan opetamme aivan alkeet, jonka jälkeen asiakas voi vaikka jatkaa kansalaisopiston kursseilla eteenpäin. Yleensä kahdesta tai kolmesta parin tunnin opetuskerrasta koostuvilla kursseilla tutustutaan myös sosiaaliseen mediaan ja verkkokauppoihin sekä muuhun internetin palvelutarjontaan.
Käytönopetus järjestetään pääkirjaston atk-luokassa, johon sopii suosiolla n. 12 osallistujaa koneiden ääreen. Ikä- tai muita rajoja ei ole. Opetuksessa edetään rauhallisesti ja neuvotaan henkilökohtaisesti. Eikä tämäkään maksa mitään!
Kuilu osaajien ja osaamattomien välillä on suuri: näppärille mikään digitaalinen suojaus ei ole este. Muutama päivä sitten kerrottiin, että ylioppilastutkintolautakunnan järjestämässä kilpailussa sähköisen ylioppilaskokeen koeversio hakkeroitiin helposti kymmenillä eri konsteilla. Tästä tentistä olisivat kaikki saaneet huipputuloksia, koska huijaaminen oli osaajille helppoa. Jotkut liikkuvat tietoverkoissa ja koodien keskellä kuin kotonaan. Toisille taas hiirenkin käyttö on ihan uusi asia.
Eihän se taito geeneissä tule, vaan kokemuksen ja harjoittelun kautta. Ei kukaan polkupyörälläkään harjoittelematta ajaa osaa. Kuvitellaan vaikka rakennusmies työmaallaan. Ei hän tarvitse työssään tietokonetta, joten mikäli hän ei sellaista kotiinsa hommaa, ei hän mitenkään voi käyttöä oppiakaan. On paljon ihmisiä, jotka eivät innostu uudesta tekniikasta, eivätkä hanki kalliita laitteita kotiin pölyttymään. Kaikkeen ei ole rahaakaan. Tai ei huomata uuden tekniikan tuomia hyötyjä ja miten perusteellisesti uusi tekniikka saattaa mullistaa yhteiskunnan käytäntöjä. Näennäisesti hyödyttömästäkin tavarasta saattaa tulla yhteiskunnassa toimimisen näkökulmasta ”pakollinen”.
Kuvittelinhan itsekin vielä vuonna 1997, ettei kännykkää tarvita mihinkään, enkä sellaista hankkinut. Mikä lie ohimenevä muoti-ilmiö, ajattelin, enkä todellakaan olisi tahtonut olla kaikenaikaa ”saavutettavissa”. Älypuhelinta en omista vieläkään, kun en tajua sen hyödyllisyyttä. Kotitietokone hoitaa surffailut isommalla ruudulla, ja puhelin on puhelin, sanon mielessäni. Ostan harvoin tavaraa vain siksi, että muillakin on, tai että uusi vempain olisi kiva. Siksi on vaarana, ettei myöskään saa uuteen tekniikkaan kosketusta, eikä näin ollen edes saa tietää, mitä oikeaa hyötykäyttöäkin laitteilla olisi. Älypuhelimissa on valtavat määrät sovelluksia, joita voisi hyödyntää arjessa. Varmaankin. Pitäisi tutustua.
No, miten sitä tietokonekokemusta ja -oppia sitten saisi? Ette varmaan millään arvaa vastausta, mutta se on: kirjastosta! Ensinnäkin, kirjastossa on laitteistot tarjolla ilmaiseksi. Nettikoneen voi varata (myös kannettavia ja iPadeja löytyy pääkirjastosta) ja surffailla omin päin tai harjoitella Officen käyttöä. Kirjastosta löytyy tietysti myös oppaat ja ohjekirjat suurin piirtein kaikesta mahdollisesta tietotekniikkaan(kin) liittyvästä. Kirja käteen ja opiskelemaan.
Laitteiden ja oppaiden lisäksi kirjasto tarjoaa myös käytönopetusta. Raumalla järjestetään kirjaston henkilökunnan toimesta keväisin ja syksyisin tietokoneenkäytön alkeiskursseja, jotka ovat tavattoman suosittuja. Yleensä kurssipaikat täyttyvät melkein saman tien. Kurssien idea on auttaa osallistuja totuttautumaan tietokoneen ja internetin käyttöön, jotta hän voisi omin päin opiskella lisää. Teemme kansalaisopiston kanssa yhteistyötä kurssien suunnittelussa, ja idea on se, ettemme kursseillamme syö heidän leipäänsä, vaan opetamme aivan alkeet, jonka jälkeen asiakas voi vaikka jatkaa kansalaisopiston kursseilla eteenpäin. Yleensä kahdesta tai kolmesta parin tunnin opetuskerrasta koostuvilla kursseilla tutustutaan myös sosiaaliseen mediaan ja verkkokauppoihin sekä muuhun internetin palvelutarjontaan.
Käytönopetus järjestetään pääkirjaston atk-luokassa, johon sopii suosiolla n. 12 osallistujaa koneiden ääreen. Ikä- tai muita rajoja ei ole. Opetuksessa edetään rauhallisesti ja neuvotaan henkilökohtaisesti. Eikä tämäkään maksa mitään!
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Rahiseva Telenius
”Oli täyttämä askeleen,
päälaskimo Tampereen:
väli torin ja Tuulensuun
kiviseinän ja lehmuspuun –
joka jäljiltä tarhurin
oli järkytys kaupungin.”
Se on Lauri Viitaa. Osaan tuon pätkän melkein ulkoa. Ei, en brassaile runoudentuntemuksellani sinänsä; tunnen vain Mylly-runon, ja etenkin sen ensimmäisen säkeen melkein ulkoa, koska olen kuullut sen niin monta kertaa, Veera Teleniuksen esittämänä. Loppusäkeistöjä runosta ei muista lainkaan.
Digitointilaitteisto on valmiina vastaanottamaan asiakkaat ensi tiistaina. Lähetin tämmöisen virallisen tiedotteen jo paikallisille tiedotusvälineille, ja sainpa kutsun tulla asiasta radioonkin kertomaan. Siksipä olikin varsin stressaavaa, kun ensimmäiset LP-levyn digitointikokeilut osoittivat äänen särisevän pahasti. Kirjaston varastosta kaivettu vanha LP, jossa Telenius lausui Viidan runoja, oli toiminut koekaniinina digitointia harjoitellessa, mutta lukemattomat säädöt ja johtojen vaihtelutkaan eivät hävittäneet kummallista säröä hänen äänessään. Kaikkein pahinta oli, ettei särö täysin hävinnyt, vaikka soittimeen laitettiin taatusti hyväkuntoinen jazz-levytys. LP-soittimessa, sen johdotuksessa tai jossain on jotain vikaa.
Itse digitointi kyllä toimii. Museo teki jo näyttelyään varten onnistuneen kelanauhan digitoinnin, ja c-kasetiltakin homma onnistuu hienosti. LP-soitin vain ei anna täydellistä ääntä, vaikka kyseessä on uusi ja laadukas laite. Olen nyt parina päivänä puuhannut laitteiston kimpussa useamman tunnin, ja konstit alkavat olla vähissä. Muutenkin alkaa kiire pukkaamaan päälle, kun muunkin henkilökunnan pitäisi laitteisiin sen veran paneutua, että osaavat perusasiat.
No, onhan tässä vielä aikaa jokunen päivä…
Pääkirjaston uudessa digitointihuoneessa voi siis muuttaa vanhat analogiset tallenteet digitaaliseen muotoon ja näin pelastaa muistot jälkipolville. Huoneessa on tämän ehkä-toimimattoman LP-soittimen lisäksi C-kasettidekki, kelanauhuri, VHS-DVD –soitin, ns. korppulevykeasema, erilinen polttava Bluray-asema, dia- ja filmiskanneri , jolla voi skannata kehykselliset diat, kinofilmit ja rullafilmit (näidenkin skannaamisen opettelu on vielä hieman vaiheessa) sekä tehokas tietokone, jossa kuvan- ja elokuvankäsittelyohjelmat.
Digitointi on periaatteessa ihan yksinkertaista: tallenne soimaan, ja sitten painetaan digitointiohjelma Audacityn äänityspainiketta ja lopuksi tallennetaan tuotos esim mp3-muodossa. Siinä kaikki, periaatteessa. Käytännössä etenkin aluksi kannattaa varautua, ettei kaikki mene kuin Strömsössä, koska laitteiden valmistelu voi vaatia johtojen yhdistämistä ja pari muuta pientä alkumäärittelyä ohjelmasta. Itse prosessi on kuitenkin vain tuo näppäimen painallus, odotus ja tallennus.
Digitointi on reaaliaikaista, joten aikaa on syytä varata riittävästi. Tunnin nauhan digitoimiseen menee tunti aikaa. Huoneessa toimitaan pääasiassa itsepalveluperiaatteella. Henkilökunta kyllä neuvoo alkuun, mutta meillä ei ole resursseja digitoida asiakkaan puolesta tai opettaa kuvanmuokkausen saloja yms. Asiakas voi itse käyttää kaikkea koneella olevaa. Huoneeseen tarvitaan kulkukortti, jonka asiakas saa henkilökunnalta, kun saapuu paikalle varaamanaan aikana.
Ajanvarauksia otetaan siis vastaan 1.10. alkaen. Maksimissaan voi varata neljän tunnin pätkän kahdesti viikossa, ainakin aluksi. Katsotaan sitten, tuleeko huoneeseen jonoa, ja voidaanko yksittäisen käyttäjän aikoja lisätä. Eihän olisi reilua, että joku kotiarkistojaan digitoiva linnoittautuisi huoneeseen joulukuuhun asti.
Toivomme, että laitteistolle on käyttöä, se kun ei ollut kovin halpa. Toivomme myös ymmärrystä, mikäli systeemit aluksi hieman kangertelevat. Oppimista ja opiskelua tämä on meillekin.
Ja huomatkaa: käyttö on ilmaista!
päälaskimo Tampereen:
väli torin ja Tuulensuun
kiviseinän ja lehmuspuun –
joka jäljiltä tarhurin
oli järkytys kaupungin.”
Se on Lauri Viitaa. Osaan tuon pätkän melkein ulkoa. Ei, en brassaile runoudentuntemuksellani sinänsä; tunnen vain Mylly-runon, ja etenkin sen ensimmäisen säkeen melkein ulkoa, koska olen kuullut sen niin monta kertaa, Veera Teleniuksen esittämänä. Loppusäkeistöjä runosta ei muista lainkaan.
Digitointilaitteisto on valmiina vastaanottamaan asiakkaat ensi tiistaina. Lähetin tämmöisen virallisen tiedotteen jo paikallisille tiedotusvälineille, ja sainpa kutsun tulla asiasta radioonkin kertomaan. Siksipä olikin varsin stressaavaa, kun ensimmäiset LP-levyn digitointikokeilut osoittivat äänen särisevän pahasti. Kirjaston varastosta kaivettu vanha LP, jossa Telenius lausui Viidan runoja, oli toiminut koekaniinina digitointia harjoitellessa, mutta lukemattomat säädöt ja johtojen vaihtelutkaan eivät hävittäneet kummallista säröä hänen äänessään. Kaikkein pahinta oli, ettei särö täysin hävinnyt, vaikka soittimeen laitettiin taatusti hyväkuntoinen jazz-levytys. LP-soittimessa, sen johdotuksessa tai jossain on jotain vikaa.
Itse digitointi kyllä toimii. Museo teki jo näyttelyään varten onnistuneen kelanauhan digitoinnin, ja c-kasetiltakin homma onnistuu hienosti. LP-soitin vain ei anna täydellistä ääntä, vaikka kyseessä on uusi ja laadukas laite. Olen nyt parina päivänä puuhannut laitteiston kimpussa useamman tunnin, ja konstit alkavat olla vähissä. Muutenkin alkaa kiire pukkaamaan päälle, kun muunkin henkilökunnan pitäisi laitteisiin sen veran paneutua, että osaavat perusasiat.
No, onhan tässä vielä aikaa jokunen päivä…
Pääkirjaston uudessa digitointihuoneessa voi siis muuttaa vanhat analogiset tallenteet digitaaliseen muotoon ja näin pelastaa muistot jälkipolville. Huoneessa on tämän ehkä-toimimattoman LP-soittimen lisäksi C-kasettidekki, kelanauhuri, VHS-DVD –soitin, ns. korppulevykeasema, erilinen polttava Bluray-asema, dia- ja filmiskanneri , jolla voi skannata kehykselliset diat, kinofilmit ja rullafilmit (näidenkin skannaamisen opettelu on vielä hieman vaiheessa) sekä tehokas tietokone, jossa kuvan- ja elokuvankäsittelyohjelmat.
Digitointi on periaatteessa ihan yksinkertaista: tallenne soimaan, ja sitten painetaan digitointiohjelma Audacityn äänityspainiketta ja lopuksi tallennetaan tuotos esim mp3-muodossa. Siinä kaikki, periaatteessa. Käytännössä etenkin aluksi kannattaa varautua, ettei kaikki mene kuin Strömsössä, koska laitteiden valmistelu voi vaatia johtojen yhdistämistä ja pari muuta pientä alkumäärittelyä ohjelmasta. Itse prosessi on kuitenkin vain tuo näppäimen painallus, odotus ja tallennus.
Digitointi on reaaliaikaista, joten aikaa on syytä varata riittävästi. Tunnin nauhan digitoimiseen menee tunti aikaa. Huoneessa toimitaan pääasiassa itsepalveluperiaatteella. Henkilökunta kyllä neuvoo alkuun, mutta meillä ei ole resursseja digitoida asiakkaan puolesta tai opettaa kuvanmuokkausen saloja yms. Asiakas voi itse käyttää kaikkea koneella olevaa. Huoneeseen tarvitaan kulkukortti, jonka asiakas saa henkilökunnalta, kun saapuu paikalle varaamanaan aikana.
Ajanvarauksia otetaan siis vastaan 1.10. alkaen. Maksimissaan voi varata neljän tunnin pätkän kahdesti viikossa, ainakin aluksi. Katsotaan sitten, tuleeko huoneeseen jonoa, ja voidaanko yksittäisen käyttäjän aikoja lisätä. Eihän olisi reilua, että joku kotiarkistojaan digitoiva linnoittautuisi huoneeseen joulukuuhun asti.
Toivomme, että laitteistolle on käyttöä, se kun ei ollut kovin halpa. Toivomme myös ymmärrystä, mikäli systeemit aluksi hieman kangertelevat. Oppimista ja opiskelua tämä on meillekin.
Ja huomatkaa: käyttö on ilmaista!
perjantai 13. syyskuuta 2013
Digi, digi, digi
”Kauankos herra meinaa tuijotella sitä digiboksia? Laitat vaan ne scarttijohdot kiinne; ei siinä naapurin Sinikaltakan menny ku vajaa vartti!”
Kuka vielä muistaa muinaisen digi-tv-mainoksen , kun valtiovalta yritti vakuutella, ettei digitelevisioon siirtyminen ollut vanhemmallekaan väelle homma eikä mikään, eikä siinä naapurin Sinikaltakaan mennyt kuin vajaa vartti, niin johan kymmenet terävät kanavat avautuivat epäuskoisten silmien eteen. Käytäntö osoittautui ehkä hieman hankalammaksi, ja boksien kanssa taidettiin monessakin kodissa taistella ihan tosissaan, ennen kuin kanavat ja kuvat näkyivät niin kuin piti. Nykyäänhän ei onneksi mitään erillisiä bokseja välttämättä tarvita, ja digi-tv pistää kanavat kuntoon ihan itsestään. Yleensä.
Minä en hankkinut digiboksia, vaan tein vuoden loppuun kestäneen ihmiskokeen: olin ilman televisiota, kun analogiset tv-lähetykset loppuivat. Tai siis ilman televisiokuvaa, itse laite kyllä pönötti paikoillaan. Kyllä siihenkin ihmeesti tottui, ja olisi varmaan vieläkin ihan mahdollista telkkarista luopua. Paria sarjaa sieltä seuraan, siinä kaikki. Turhanpanttina yleensä nurkassa pölisee ja sähköä vie. Kahteen päivään en ole telkkaria nytkään avannut. Tv-lakkoni olisi varmaan kestänyt kauemminkin, mutta kaverit tuskastuivat tilanteeseen ja kantoivat uutena vuotena taloon boksin, ja pakkomyivät sen minulle parilla kympillä. Hyvin se toimi, kunnes ukkonen löi koko laitteiston hajalle ja piti ostaa uusi tv.
Analogisesta digitaaliseen siirtyminen, digitalisoituminen, on käynnissä koko yhteiskunnassa. Yhteiskunnan digitalisoituminen mahdollistaa hienosti sanoen tuottavuuden irrottamisen tuotantolaitoksista. Tuottava tekeminen ei ole sidottu paikkaan, vaan sitä voidaan tehdä siellä missä halutaan. Konsultti voi pysyä kotonaan ja vetää esityksensä toiselle puolelle maailmaa kuvaruudun kautta, ohjelmoija voi yhtä hyvin ohjelmoida kotonaan tai bussissa, mainostaja saa mainoksensa leviämään kaikkialle yhdellä klikkauksella, eikä tarvitse tyytyä liimaamaan julisteita yhden korttelin matkalle. Tiedon leviäminen, yhteydenpito ja palveluiden saatavuus helpottuvat, mikä tehostaa ja nopeuttaa yhteiskunnan pyörien pyörimistä. Informaatio ei ole enää sidottu tiukasti kiinteisiin esineisiin: ei tarvita lp-tai cd-levyjä, kirjoja, nauhoja, kyniä ja lehtiöitä. Noin niin kuin periaatteessa, teoriassa, ministeriön visiossa.
Käytännössä prosessi ei ole ollenkaan niin nopea, täydellinen, eikä pelkästään positiivinenkaan. Palveluiden saatavuus voi ministeriön mielestä helpottua, kun kaiken saa netistä, mutta entäs jos ja kun ei nettiä omista tai osaa käyttää? Tai jos tietoa ei netistä löydä? Jos menee sähköt? Kun valtaosa palveluista alkaa olla olemassa vain digitaalisessa muodossa, ovat digitalisoitumisen ulkopuolelle jäävät vaarassa pudota myös yhteiskunnan ulkopuolelle. Eikä elämä muutenkaan pelkiksi biteiksi voi muuttua; kyllä täällä syödään ja eletään tietoverkkojen ulkopuolella jatkossakin. Fyysinen, analoginen maailma ei häviä mihinkään, ja jonkun pitää sekin hoitaa, että digitaalinen maailma toimisi.
Kirjasto toivottaa kuitenkin digitalisoitumisen tervetulleeksi, rajoitukset huomioiden. Siitä esimerkkinä on lokakuun alussa avattava pääkirjaston digitointitila, jossa asiakas voi kääntää digitaaliseen muotoon analogiset muistonsa: videonauhat, lp-levyt, c-kasetit, diat ja kelanauhat. Laitteistoa asennetaan juuri, ja toivottavasti ehdimme opetella sen käytön niin, että pystymme asiakkaita neuvomaan. Tunnelma kun on hieman kuin digitv-mainoksen Sulevilla, eikä scart-piuhan kiinnitys vielä riitä. Tarkoitus ei ole perustaa mitään filmistudiota, eli kaikkia ohjelmien hienouksia emme ala opettelemaan ja opettamaan. Alkuun opastamme, ja asiakas voi varata tilan etukäteen ja toimia sen jälkeen itsepalvelulla. Seuraavassa blogissa kerron mahdollisuuksista tarkemmin!
Kuka vielä muistaa muinaisen digi-tv-mainoksen , kun valtiovalta yritti vakuutella, ettei digitelevisioon siirtyminen ollut vanhemmallekaan väelle homma eikä mikään, eikä siinä naapurin Sinikaltakaan mennyt kuin vajaa vartti, niin johan kymmenet terävät kanavat avautuivat epäuskoisten silmien eteen. Käytäntö osoittautui ehkä hieman hankalammaksi, ja boksien kanssa taidettiin monessakin kodissa taistella ihan tosissaan, ennen kuin kanavat ja kuvat näkyivät niin kuin piti. Nykyäänhän ei onneksi mitään erillisiä bokseja välttämättä tarvita, ja digi-tv pistää kanavat kuntoon ihan itsestään. Yleensä.
Minä en hankkinut digiboksia, vaan tein vuoden loppuun kestäneen ihmiskokeen: olin ilman televisiota, kun analogiset tv-lähetykset loppuivat. Tai siis ilman televisiokuvaa, itse laite kyllä pönötti paikoillaan. Kyllä siihenkin ihmeesti tottui, ja olisi varmaan vieläkin ihan mahdollista telkkarista luopua. Paria sarjaa sieltä seuraan, siinä kaikki. Turhanpanttina yleensä nurkassa pölisee ja sähköä vie. Kahteen päivään en ole telkkaria nytkään avannut. Tv-lakkoni olisi varmaan kestänyt kauemminkin, mutta kaverit tuskastuivat tilanteeseen ja kantoivat uutena vuotena taloon boksin, ja pakkomyivät sen minulle parilla kympillä. Hyvin se toimi, kunnes ukkonen löi koko laitteiston hajalle ja piti ostaa uusi tv.
Analogisesta digitaaliseen siirtyminen, digitalisoituminen, on käynnissä koko yhteiskunnassa. Yhteiskunnan digitalisoituminen mahdollistaa hienosti sanoen tuottavuuden irrottamisen tuotantolaitoksista. Tuottava tekeminen ei ole sidottu paikkaan, vaan sitä voidaan tehdä siellä missä halutaan. Konsultti voi pysyä kotonaan ja vetää esityksensä toiselle puolelle maailmaa kuvaruudun kautta, ohjelmoija voi yhtä hyvin ohjelmoida kotonaan tai bussissa, mainostaja saa mainoksensa leviämään kaikkialle yhdellä klikkauksella, eikä tarvitse tyytyä liimaamaan julisteita yhden korttelin matkalle. Tiedon leviäminen, yhteydenpito ja palveluiden saatavuus helpottuvat, mikä tehostaa ja nopeuttaa yhteiskunnan pyörien pyörimistä. Informaatio ei ole enää sidottu tiukasti kiinteisiin esineisiin: ei tarvita lp-tai cd-levyjä, kirjoja, nauhoja, kyniä ja lehtiöitä. Noin niin kuin periaatteessa, teoriassa, ministeriön visiossa.
Käytännössä prosessi ei ole ollenkaan niin nopea, täydellinen, eikä pelkästään positiivinenkaan. Palveluiden saatavuus voi ministeriön mielestä helpottua, kun kaiken saa netistä, mutta entäs jos ja kun ei nettiä omista tai osaa käyttää? Tai jos tietoa ei netistä löydä? Jos menee sähköt? Kun valtaosa palveluista alkaa olla olemassa vain digitaalisessa muodossa, ovat digitalisoitumisen ulkopuolelle jäävät vaarassa pudota myös yhteiskunnan ulkopuolelle. Eikä elämä muutenkaan pelkiksi biteiksi voi muuttua; kyllä täällä syödään ja eletään tietoverkkojen ulkopuolella jatkossakin. Fyysinen, analoginen maailma ei häviä mihinkään, ja jonkun pitää sekin hoitaa, että digitaalinen maailma toimisi.
Kirjasto toivottaa kuitenkin digitalisoitumisen tervetulleeksi, rajoitukset huomioiden. Siitä esimerkkinä on lokakuun alussa avattava pääkirjaston digitointitila, jossa asiakas voi kääntää digitaaliseen muotoon analogiset muistonsa: videonauhat, lp-levyt, c-kasetit, diat ja kelanauhat. Laitteistoa asennetaan juuri, ja toivottavasti ehdimme opetella sen käytön niin, että pystymme asiakkaita neuvomaan. Tunnelma kun on hieman kuin digitv-mainoksen Sulevilla, eikä scart-piuhan kiinnitys vielä riitä. Tarkoitus ei ole perustaa mitään filmistudiota, eli kaikkia ohjelmien hienouksia emme ala opettelemaan ja opettamaan. Alkuun opastamme, ja asiakas voi varata tilan etukäteen ja toimia sen jälkeen itsepalvelulla. Seuraavassa blogissa kerron mahdollisuuksista tarkemmin!
torstai 22. elokuuta 2013
Paluu 80-luvulle
Sain ensimmäisen oman tietokoneen vuonna 1997. No, sain ja sain: maksoin siitä 5500 markkaa, mikä oli opiskelijalle hirmuinen summa. Olihan meillä jo 80-luvulla ollut pyöreäkulmainen ja väriltään vaaleanruskea Commodore 64, mutta se oli käytännössä vain pelikonsoli. Tietokonemaisuutta edusti ainoastaan käskypohjainen käyttöliittymä, johon kirjoitettiin ”load”, kun kasettiasemaan laitetulta tavalliselta c-kasetilta haluttiin ladata peli. Kuusnelonen olikin ahkerassa käytössä vuosia, kunnes joskus aseman play-nappi painui pohjaan eikä enää noussut, ja jatkuva joystickien hankkiminen hajonneiden tilalle ei enää ollut vanhempien mieleen.
Mutta sen jälkeen seurasi melkein 10 vuotta ilman tietokonetta. Koulutöitä kirjoittelin sähköisellä kirjoituskoneella, joka sekin oli aivan asiallinen peli, vaikka nykyään ajatuskin kirjoituskoneesta tuntuu siirtymiseltä muinaisuuteen. Onnistuin vielä vuosituhannen lopussa myymään koneen poiskin eräälle toiselle opiskelijalle, joka paukutteli sillä lopputyötään. Mutta minulla oli jo tietokone ja internet-yhteys.
En ollut kovinkaan tietoteknisesti suuntautunut, siis sillä tavalla kuin kunnon nörtti on. Eräs ohjelmointia harrastanut luokkakaverini piti joskus yläasteella esitelmän fraktaaleista, ja ei siitä kyllä kukaan muu mitään tajunnut. En tajua vieläkään. Tietotekniikan ja ohjelmoinnin kauneus ja kiinnostus on vahvasti harrastajan silmässä.
Mutta siitä olen ylpeä, että kasasin tietokoneeni itse. Se nimittäin ostettiin osina, eikä mistään Mustasta Pörssistä. Turussa oli pieni, omakotitalon kellarissa toiminut liike, joka myi koneen osia: emolevyjä, diskettiasemia ja muisteja. Sieltä sitten koottiin sopiva kokoonpano. Kun ei ole integroitu kone, on päivitykset helppo tehdä, sanoi myyjä. Konetta sittemmin päivitettiinkin, ja se oli helppoa niin kauan, kunnes erään koulukaverini kanssa yritimme lisätä pari muistikampaa, ja sähläsimme koko emolevyn hajalle. Se olikin aika suoritus. Samaan koppaan kuitenkin rakennettiin useampikin kokoonpano.
Netti toimi tietenkin modeemilla puhelinpistokkeen kautta. Nopeus oli 56kbit/s, noin niin kuin teoriassa. Kuva ilmestyi ruudulle pikkuhiljaa, yläreunasta lähtien. Silti hitaampiakin liittymiä oli olemassa: minä asuin Turussa, ja siellä oli hyvät yhteydet ja liittymätarjonta. Kallistahan se netinkäyttö kyllä oli: oli kuin olisit soittanut puhelimella kaiken aikaa, kun netti oli päällä. Kuukausimaksuja ei tunnettu. Kun modeemi oli piipitellyt itsensä yhteyteen, alkoi maksu juosta. Ei ollut varaa olla netissä kuin tunti-pari päivässä, ja sekin jo näkyi laskussa pahasti.
Sitä paitsi: kun tietokone oli puhelinpistokkeessa kiinni, ei voinut soittaa eikä vastaanottaa puheluja lankapuhelimeen. Kännykkäähän minulla ei ollut, kun ajattelin, että mitä semmoisella muka tekee. Ensimmäisen hankin sitten kavereiden painostuksesta vuonna 1998. Käytettynä, tietenkin, kukapa sitä moiseen turhuuteen rahaa tuhlaa. Ja se olikin sitten semmoinen rahanreikä, ettei pahemmasta väliä, kun minuutin puhelu maksoi 2,50 markkaa.
Nykyään ei ilman tietokonetta tule toimeen, ja siitä on tullut perustyökalu kaikkeen mahdolliseen toimintaan. Joskus ne koneet vaan eivät toimi, ja silloin riippuvuuden huomaa erityisesti. Pääkirjastossa on nyt ollut jo pari viikkoa ihmeellisiä ongelmia asiakaskoneiden nettiliittymien ja kirjaston langattoman verkon kanssa. Hyvinä päivinä toimii pari konetta, huonoina eivät toimi edes lainausautomaatit.
Viaksi on nyt selvinnyt ulkopuolisen firman toimittaman ja hallinnoiman palomuurin epäonnistunut päivitys. Muuri bloggaa melkein kaikki koneet ja päästää vain satunnaisesti jonkun läpi. Päivitystä ei firman mukaan voi poistaa. He tekivät jonkun korjauksen perjantaina, mutta siitä ei ollut apua. Kirjaston väki ei voi koneille tehdä mitään, eikä tietohallinnon mukaan kukaan muukaan koko kaupungissa. Me vain laitamme lappuja koneiden eteen ja pahoittelemme. Erityisen harmillista on se, ettei myöskään langaton verkko toimi, joten asiakkaat eivät voi käyttää edes omia tai kirjastosta lainattavia kannettavia.
Tämä on nyt tämmöistä, paluuta 80-luvulle. Mutta kyllä se 2000-luku vielä tulee takaisin, kunhan ongelma selviää ja ratkaisu löytyy. 8 uutta konettakin on tulossa pääkirjastoon korvaamaan kaikkein vanhimpia masiinoita.
Virkailijakoneet kyllä toimivat normaalisti, luojan kiitos. Lainaaminen siis onnistuu. Ja näkee ne uutiset lehdestäkin. Sitkeyttä!
Mutta sen jälkeen seurasi melkein 10 vuotta ilman tietokonetta. Koulutöitä kirjoittelin sähköisellä kirjoituskoneella, joka sekin oli aivan asiallinen peli, vaikka nykyään ajatuskin kirjoituskoneesta tuntuu siirtymiseltä muinaisuuteen. Onnistuin vielä vuosituhannen lopussa myymään koneen poiskin eräälle toiselle opiskelijalle, joka paukutteli sillä lopputyötään. Mutta minulla oli jo tietokone ja internet-yhteys.
En ollut kovinkaan tietoteknisesti suuntautunut, siis sillä tavalla kuin kunnon nörtti on. Eräs ohjelmointia harrastanut luokkakaverini piti joskus yläasteella esitelmän fraktaaleista, ja ei siitä kyllä kukaan muu mitään tajunnut. En tajua vieläkään. Tietotekniikan ja ohjelmoinnin kauneus ja kiinnostus on vahvasti harrastajan silmässä.
Mutta siitä olen ylpeä, että kasasin tietokoneeni itse. Se nimittäin ostettiin osina, eikä mistään Mustasta Pörssistä. Turussa oli pieni, omakotitalon kellarissa toiminut liike, joka myi koneen osia: emolevyjä, diskettiasemia ja muisteja. Sieltä sitten koottiin sopiva kokoonpano. Kun ei ole integroitu kone, on päivitykset helppo tehdä, sanoi myyjä. Konetta sittemmin päivitettiinkin, ja se oli helppoa niin kauan, kunnes erään koulukaverini kanssa yritimme lisätä pari muistikampaa, ja sähläsimme koko emolevyn hajalle. Se olikin aika suoritus. Samaan koppaan kuitenkin rakennettiin useampikin kokoonpano.
Netti toimi tietenkin modeemilla puhelinpistokkeen kautta. Nopeus oli 56kbit/s, noin niin kuin teoriassa. Kuva ilmestyi ruudulle pikkuhiljaa, yläreunasta lähtien. Silti hitaampiakin liittymiä oli olemassa: minä asuin Turussa, ja siellä oli hyvät yhteydet ja liittymätarjonta. Kallistahan se netinkäyttö kyllä oli: oli kuin olisit soittanut puhelimella kaiken aikaa, kun netti oli päällä. Kuukausimaksuja ei tunnettu. Kun modeemi oli piipitellyt itsensä yhteyteen, alkoi maksu juosta. Ei ollut varaa olla netissä kuin tunti-pari päivässä, ja sekin jo näkyi laskussa pahasti.
Sitä paitsi: kun tietokone oli puhelinpistokkeessa kiinni, ei voinut soittaa eikä vastaanottaa puheluja lankapuhelimeen. Kännykkäähän minulla ei ollut, kun ajattelin, että mitä semmoisella muka tekee. Ensimmäisen hankin sitten kavereiden painostuksesta vuonna 1998. Käytettynä, tietenkin, kukapa sitä moiseen turhuuteen rahaa tuhlaa. Ja se olikin sitten semmoinen rahanreikä, ettei pahemmasta väliä, kun minuutin puhelu maksoi 2,50 markkaa.
Nykyään ei ilman tietokonetta tule toimeen, ja siitä on tullut perustyökalu kaikkeen mahdolliseen toimintaan. Joskus ne koneet vaan eivät toimi, ja silloin riippuvuuden huomaa erityisesti. Pääkirjastossa on nyt ollut jo pari viikkoa ihmeellisiä ongelmia asiakaskoneiden nettiliittymien ja kirjaston langattoman verkon kanssa. Hyvinä päivinä toimii pari konetta, huonoina eivät toimi edes lainausautomaatit.
Viaksi on nyt selvinnyt ulkopuolisen firman toimittaman ja hallinnoiman palomuurin epäonnistunut päivitys. Muuri bloggaa melkein kaikki koneet ja päästää vain satunnaisesti jonkun läpi. Päivitystä ei firman mukaan voi poistaa. He tekivät jonkun korjauksen perjantaina, mutta siitä ei ollut apua. Kirjaston väki ei voi koneille tehdä mitään, eikä tietohallinnon mukaan kukaan muukaan koko kaupungissa. Me vain laitamme lappuja koneiden eteen ja pahoittelemme. Erityisen harmillista on se, ettei myöskään langaton verkko toimi, joten asiakkaat eivät voi käyttää edes omia tai kirjastosta lainattavia kannettavia.
Tämä on nyt tämmöistä, paluuta 80-luvulle. Mutta kyllä se 2000-luku vielä tulee takaisin, kunhan ongelma selviää ja ratkaisu löytyy. 8 uutta konettakin on tulossa pääkirjastoon korvaamaan kaikkein vanhimpia masiinoita.
Virkailijakoneet kyllä toimivat normaalisti, luojan kiitos. Lainaaminen siis onnistuu. Ja näkee ne uutiset lehdestäkin. Sitkeyttä!
torstai 8. elokuuta 2013
Osta! Vaihda! Ota ilmaiseksi!
Kävin kesälomalla Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä (häpeäkseni pitää myöntää, että kerta oli ensimmäinen). Väkeä oli valtavasti, luentosalit ja myyntiteltat pullistelivat ihmisiä. On ollut paljon puhetta siitä, kuinka kirja on menettänyt arvostustaan ja asemaansa, ja on muutenkin vähän auringonlaskun tuote. Kun pujotteli ihmismassan seassa kuumilla Sylvään koulun käytävillä yrittäen edes päästä myyntitiskin luokse, ymmärsi, että mikäli nämä puheet ovat totta, ovat harvinaisen monet ihmiset tulleet auringonlaskua ihailemaan. Totta puhuen olin hyvin hämmästynyt siitä väenpaljoudesta, koska olin kuvitellut tapahtuman paljon pienimuotoisemmaksi.
Nämä kaikki ihmiset olivat paikalla vain kirjojen ja kirjallisuuden vuoksi. Ostamassa kirjoja, puhumassa kirjoista ja kuulemassa niistä. Ja myyntipöytiä ja osastoja oli valtavasti, sekä sisällä koulussa, että ulkona isossa teltassa. Kaikesta päätellen kirja on varsin monelle vielä hyvin tärkeä asia. Monet ihmiset tekevät kirjanmyynnillä elantonsa, vaikka perinteinen kivijalkakirjakauppatoiminta onkin pahasti taantumassa. Moni perinteikäskin kirjakauppa ja antikvariaatti kärsii, jotkut ovat jo lopettaneetkin. Vanhan kirjan arvostus on pudonnut; joistain vanhoista kirjoista on tullut suorastaan ongelmajätettä, josta ei tahdo päästä eroon ilmaiseksikaan. Mutta JOTAIN nämä ihmiset sieltä Sastamalasta etsivät ja ostivat.
Kirjastostakin voi kirjoja hankkia omaksi. Halvalla myydään poistokirjoja. Aikuisten kirja euron, lasten puoli euroa. Joukossa on ihan siistejä, hyviä teoksia, jotka vain ovat jääneet vähemmälle lainaukselle, ja jotka pitää tilan loppuessa poistaa uusien tieltä. Monet asiakkaat ovat myyntihyllyt löytäneet, ja erityisinä kampanjapäivinä kirjoja menee kaupaksi paljonkin. Lapin lähikirjasto järjesti toukokuussa perinteisen myyntipäivän, jolloin kirjoja käytännössä lahjoitettiin asiakkaille: kaikki maksoi 10 senttiä kappale. Tähän hintaan tavaraa meni todella paljon.
Harvempi asiakas tietää, että meillä on myös kokonaan ilmainen lahjoitushylly. Tämä pieni hylly sijaitsee pääkirjaston yläkertaan johtavien portaiden vieressä. Siinä on tarjolla usein täysin uusiakin teoksia. Bestsellereitä ei löydy, mutta erikoisia ja yllättäviä teoksia voi bongata: vieraskielisiä romaaneja, omakustannerunoja, seurojen historiikkeja, vanhempia lahjoitettuja kirjoja. Siitä saa ottaa vapaasti, omatunnon mukaan. Nyt näytti olevan tarjolla mm. Maila Talvion koottuja.
Uusin konsti, jolla kirjoja saa kirjastosta omaksi, on nuorisotoimen kahvilan juuri pääkirjaston aulassa aloittama palvelu; kirjojen vaihtopiste. Vastaavia on monissakin kirjastoissa, ja hyllyn periaate on yksinkertainen: tuo yksi kirja, vie yksi kirja. Jos sinulla on siisti ja ”järkevä” kirja, jota et tarvitse, tuo se hyllyyn, ja ota valikoimasta mielenkiintoisin omaksi luettavaksesi. Mitä laadukkaamman teoksen tuot, sitä parempia itsekin saat. Valikoimaa ei siis kannata näivettää millään 70-luvun Kirjavalioilla, vaan periaatteena on se, että tuo sitä mitä itsekin lukea viitsisi.
Tämä palvelu ei siis ole kirjaston oma, vaan nuorisotoimen. Yhteistyömme heidän kanssaan on sujunut hienosti. Nuoret pitävät kahvilaa, tekevät meille ruokaa (moni kirjastolainen syö päivällä ateriaksi Cafe Käpälän salaatin), järjestävät tapahtumia ja kokouskahvitusta ja kuljettavat kirjakuljetuksiamme Lapista. Syntyy säästöä, synergiaa ja mielekästä työtä nuorille. Nuorten työpajakokeilu on ollut valtava menestys Raumalla. Tukemalla heidän toimintaansa, tuet kirjaston toimintaa ja toimit koko Rauman hyväksi. Tule siis hakemaan luettavaa kirjastosta!
P.S. Käy samalla katsomassa nuorten työpajojen näyttely aulan vitriineissä. Naamioita ja muita kädentaitoja!
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Kirjastokauhun kourissa
Eräs ystäväni oli suuresti hämmästynyt, kun kerroin hänelle, että kirjastossa on myös autojen korjauskirjoja. Siis ihan niitä mallikohtaisia Haynesin opuksia. Olisi nimittäin tarvittu Hiluxin venttiiliremonttia varten jotain opasta; ei sillä, etteikö remontti olisi ilman kirjaakin onnistunut, mutta olisi pitänyt tietää oikeat kiristysmomentit.
Kysyin siis ensin, että oliko hän jo käynyt kirjastossa. No ei ollut käynyt, ei viimeiseen 25 vuoteen. Hänen mielikuvissaan kirjasto oli juhlallinen ja hiljainen kirjavarasto, jossa vanhat ja raskassoutuiset klassikkokirjat keräävät pölyä ja tiskin takana pönöttävä tuimailmeinen virkailija vaanii katseellaan jokaista väärää liikahdusta tai yskähdystä. Sielläkö olisi jotain hyödyllisiäkin kirjoja?
Ja sitä paitsi eihän kirjastoon voi mennä mitkään remonttihaalarit päällä; heittävät pihalle! Ja miten sieltä lainataan, kun ala-asteikäisenä saatu korttikin on jossain hukassa. Ja mitäs jos se kirja meneekin likaiseksi ja sitten tulee kauheat korvausvaatimukset ja menee maine iäksi. Ei… vaihdan kyllä pakettiauton kytkimen takapihalla, mutta kirjastoreissuihin en rupea.
No, ei sitten. Opas löytyi netistä, ja toimitettiin perille Amerikasta asti. Euron seutulainakorvauksella sen kyllä olisi saanut tilattua kaverini kotikirjastoon, mutta kirjastopelko esti asian.
Hieman alle puolet suomalaisista käyttää kirjastoa edes kerran vuodessa (tässä on tosin otettu huomioon jokainen vauva ja vaari). Hieman yli puolet ei siis käytä juuri koskaan, ja heissä on ihmisiä, joille kirjasto on aivan vieras. Kun yläasteelta on päästy, kirjasto unohtuu lopullisen tuntuisesti. Monella ei ole käsitystä siitä, mitä kaikkea kirjasto tarjoaa. Jos on saanut viimeisen kosketuksensa kirjastoon silloin, kun Koivisto oli presidentti, on voinut hiukan pudota kärryiltä jo. On täällä muutakin kuin Sota ja rauha, Seitsemän veljestä ja Sieppari ruispellossa.
Joillakuilla erikoinen kirjastopelko estää uudelleentutustumisen. Jotkut kuvittelevat, että kirjasto on heille liian sivistynyt. Jotain, mitä kunnon duunari ei kuitenkaan voi tajuta. Jotain semmoista yliopistojuttua, tutkijoille ja semmoisille, professoreille. Hyvin tylsää ja korkealentoista ja turhan jäykistelevää kuitenkin.
Sitten taas jotkut ajattelevat, että kirjastot on tarkoitettu köyhille. Vähän niin kuin köyhäinavustus, että nekin, joilla ei ole rahaa, saavat jotain lukea joskus. Tai pääsevät ainakin sateensuojaan. Lainaaminen on niin epähygieenistäkin, ties mitkä taudit sieltä tarttuvat. Sitä paitsi on periaatteessa epäilyttävää, että jotain annetaan ilmaiseksi, eikä edes yritetä tehdä voittoa. Sehän on ihan vanhanaikaista jotenkin.
Ensimmäisille sanoisin, että tulkaa katsomaan ihan rohkeasti vaan. Kirjoja voi lukea olematta valmiiksi sivistynyt, eikä kaikki hyllyistä löytyvä edes välttämättä ole klassisessa mielessä sivistävää. Joka makuun löytyy, taatusti. Ei täällä pelkkiä klassikoita pyöritellä. Hae edes se Juoppohullun päiväkirja (tai no, älä hae… se on oikeasti huono… mutta hae Fingerpori).
Toisille sanoisin, että tulkaa katsomaan ihan rohkeasti vaan. Omistaminen on niin vanhanaikaista; lainaaminen on tätä päivää. Meillä on hienot tilat, upean laaja valikoima kaikilla pääkielillä, kaikki siistissä kunnossa. 2 miljoonaa Satakirjastojen nidettä tyydyttävät jo vähän vaativampaakin asiakasta, ja maksukykyisille hommataan haluttu teos vaikka maailman ääristä. Tai hae elokuva tai pari fuusiojazz -cd:tä. Lue vaikka uusin Time ja siemaile brunssikahvit ja leivos kahvilassamme.
Mutta turhaan sanon, kun he eivät tätä lue. Kirjastopelkurit.
Korjauskirjoihin palatakseni: myös vanhaan Toyota Camryyn löytyi korjauskirja pääkirjastosta. Hyvä että löytyi, kun piti viikko sitten vaihtaa melkein poikki kulunut kaasuvaijeri. Itse kaasuvaijeria ei sitten löytynytkään koko Suomesta uutena, mutta onneksi sain ostettua siistin purkuosan. Toisin kuin kaverini, en ole siunattu autonasentajan hahmotuskyvyillä ja -taidoilla, ja siksi optimistisesti vartin hommaksi suunnitellusta remontista muodostui kolmen tunnin kärsimysnäytelmä, joka varmasti lyhensi elinikääni ainakin viikolla. Ei olisikaan pitänyt irrottaa sitä kaasupoljinta. Vain luettu ohje on toimiva ohje.
perjantai 14. kesäkuuta 2013
Soitellaan!
Harvalla on työhuoneessaan pianoa, harvalla johtajallakaan. Minullapa on. Minulla on myös rummut. Viulukin löytyy ja urut. Taitaa tuolla olla myös banjo, cembalo ja sähkökitarakin. Täällä on niin paljon soittimia, etten edes muista kaikkia. Täällä on soittimia koko orkesterille. Löysimme ne kirjaston varastosta, jossa ne olivat olleet hyllyllä monia vuosia.
Ennen kuin kukaan ehtii nostaa kohua kansalaisten verovarojen tuhlaamisesta kirjastopalveluiden johtajan musiikkiharrastuksiin, paljastan, etteivät nämä soittimet ole minun, vaan teidän. Joudun luopumaan niistä kohta puoliin, ja kirjaston asiakkaat saavat ne käyttöönsä. Surku sinänsä, sillä eilen kokeilin pianonsoittoa monien vuosien jälkeen ja se tuntui oikeastaan varsin mukavalta.
Tilaa säästääksemme on kaikki nämä soittimet ahdettu yksiin, Yamaha-merkkisiin kuoriin. Kyseessä on siis kosketinsoitin/syntetisaattori, joka on joskus edeltäjäni aikana hankittu, mutta jostain syystä sitä ei muutamaa kokeilua lukuun ottamatta otettu koskaan käyttöön. Pian otetaan. Kaivoimme syntikan varaston hyllyltä ja kas, sehän toimii. Virtajohdon hankinnan ja kuulokkeiden liittämisen jälkeen sillä voi soittaa mitä tykkää, muiden häiriintymättä. Laitamme sen pääkirjaston yläkertaan musiikkiosaston lähelle, ja sitä saa käyttää vapaasti. Voi ottaa hyllystä nuotteja ja soitella, tai improvisoida omasta päästä. Aikaa ei tarvitse varata.
Olen itse aikoinaan tarponut läpi Huittisten musiikkiopiston, instrumenttina piano. Harjoittelu vei aikaa, ja kun koulukin piti samalla suorittaa, tuntui soittaminen välillä aika pakkopullalta. Teoriatunnit puuduttivat ja oppilaskonsertit jännittivät. Kipinä ei jotenkin täysin syttynyt koskaan, vaikka opinnot kunnialla suoritinkin.
Myöhemmin taidot harjoituksen puutteessa surkastuivat. Ei ollut omaa pianoa, jolla soittaa, eikä vanhempienkaan pianolla tullut soitettua. Jotenkin unohtui, että joskus osasinkin jotain. Tietenkin nyt tilanne harmittaa, sillä olen kuitenkin musiikki-ihmisiä: kuuntelen musiikkia vähintään pari tuntia päivässä (jo pelkästään työmatkoista kertyy), laulan omaksi ilokseni ja olisi kiva osata soittaa myös. Varmaan oppisinkin uudestaan, jos vain olisi se soitin. Saisihan niitä kaupasta, tietenkin.
Tuommoinen kosketinsoitin voisi olla hyvä. Mahtuu pieneen tilaan, eikä maksakaan kovin paljon. Eilen unohduin kokeilemaan laitetta vartiksi, mutta sitten havahduin siihen, ettei tässä nyt työaikana voi alkaa konsertoida, ja riisuin haikein mielin kuulokkeet korvilta.
Tuo on nimittäin aika hauska peli, vaikka ei nyt enää tietenkään ihan uusinta uutta tarjoakaan. Ääniä ja efektejä on paljon, ja soittotuntumakin ihan ok. Jostain selkäytimestä alkoi sointuja ja melodioita löytyä yllättävän helposti. En ole soittanut pianolla varmaan kymmeneen vuoteen, mutta eivät taidot kai koskaan häviä lopullisesti.
Jos omatkin taitosi ovat ruosteessa, niin tule kirjastoon ja ala hioa. Kun ulospäin ei kuulu mitään, ei haittaa, vaikket olisikaan mikään Mustonen. Muut asiakkaat eivät häiriinny eivätkä pilkkaa. Jonkun aikaa pitää vielä soittopeliä odottaa, sillä teemme yläkerrassa hieman uudelleenjärjestelyjä, että saamme kaiken sopimaan. Juhannuksen jälkeen lienee soitin kuitenkin jo käytettävissä.
Mistä tulikin mieleeni, että huomenna alkaa kahden viikon loma.
No, tuli se jo aikaisemminkin mieleen.
Hyvää keskikesää!
perjantai 31. toukokuuta 2013
Sanomalehdestä, päivää!
Voi olla, että kesällä ovat uutisaiheet hieman vähissä. Kesähän nyt jo on, vaikka kesäkuu alkaakin virallisesti vasta huomenna. Kirjastossakin on ollut hieman unelias tunnelma, kun asiakkaat makailevat rannoilla, tai tonkivat hurmioituneina pihojaan, kuin pitkän talven jälkeen syväjäädytyksestä sulaneina.
Kaksi kertaa on kuitenkin tiedotusvälineistä soitettu jutun toivossa tälläkin viikolla. Kirjaston perustehtävistä harvemmin mitään kysellään, mutta kun lanseerataan joku uusi palvelu, se kyllä kiinnostaa. Välttämättä tiedotuksen laajuus ei ole aina ihan samassa suhteessa palvelun merkittävyyteen verrattuna. Sinänsä pieni ja kirjaston toiminnan kannalta vähäinen muutos voi saada isotkin otsikot.
Tämän viikon ensimmäinen juttu käsitteli kirjastolle pientä, mutta periaatteellisesta näkökulmasta kansalaisille erittäin suurta palvelua. Suomessa on tullut voimaan kansalaisaloitelaki, jonka mukaan kenen tahansa virallisesti aloitteeksi nimeämä ehdotus tulee eduskunnan käsittelyyn, mikäli se saa kansalaisilta 50000 kannatusääntä. Tarkoitus siis vaikuttaa lainsäädäntöön, joten mikä tahansa ”jos saan 50000 tykkäystä, niin ajan rollaattorilla Kilpisjärvelle” –tyyppinen aloite ei ole sallittu. Viralliset aloitteet löytyvät mm. sivulta http://www.avoinministerio.fi/. Avoin ministeriö ry on vapaaehtoisvoimin toimiva järjestö, joka tuo kansalaisaloitteita tunnetuksi ja organisoi kannatusilmoitusten keräämistä.
Kannatusilmoituksia voi lähettää sähköisesti oikeusministeriön verkkopalvelun www.kansalaisaloite.fi kautta. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta käyttää nettiä, ja silloin apuun tulee kirjasto. Yhdessä Avoimen ministeriön kanssa monet kirjastot, niiden joukossa Rauman kaupunginkirjasto, antavat mahdollisuuden kansalaisaloitteiden tutkimiseen ja kannatusilmoitusten lähettämiseen lomakemuodossa.
Pääkirjaston lehtisalissa on Kansalaisaloitemappi, jossa on tällä hetkellä ääniä kerääviä ehdotuksia. Jos haluat antaa kannatuksen vaikkapa kesäajasta luopumista ajavalle aloitteelle, täytät kannatusilmoituslomakkeen, ja laitat sen mapin vieressä tolpassa kiinni olevaan lukittavaan postilaatikkoon. Kirjaston henkilökunta huolehtii sitten lomakkeesi eteenpäin Avoimeen ministeriöön ja osaksi kerättäviä viittäkymmentätuhatta kannatusilmoitusta. Jos aloite saa 50000 kannatusilmoitusta, eduskunta käsittelee sen, ja mahdollisesti sen hyväksyy.
Toinen viikon uutinen oli e-kirjoista. E-kirjoista julkaistaan vuosittain pari uutista, vaikka niiden merkitys yleisissä kirjastoissa on hyvin pieni. Usein kysytään, ”uhkaavatko e-kirjat painettuja kirjoja”, tai ”koska kirjastosta saa uusia e-kirjoja lainaksi?”. Ja aina joutuu sanomaan, että ”eivät vielä tunnu juurikaan uhkaavan” ja ”lainausoikeuksista neuvotellaan”.
Yleisten kirjastojen e-kirjavalikoimat ovat vielä hyvin vaatimattomat, eivätkä ne siitä ihmeemmin kasvakaan, elleivät kustantajat suostu tekemään kirjastojen kanssa sopimusta niiden lainaamisesta. Valtakunnallista sopimusta on neuvoteltu jo vuosia, mutta vieläkään sitä ei ole solmittu.
Rahastahan kaikki kiinni on. Kustantajat pelkäävät, että lainausoikeuksien antaminen johtaisi kopiointiin ja sitä kautta myynnin laskuun. Kirjastojen ei ole tarkoitus kustantajia kupata, mutta korvausten pitäisi olla mahdollisuuksien rajoissa. Esimerkiksi Ruotsissa kokeiltiin e-aineiston lainaamista sillä periaatteella, että kirjasto maksoi kustantajalle aina tietyn summan jokaista lainaa vastaan. Sopimus jouduttiin kuitenkin purkamaan, koska kulut nousivat kirjastoille liian suureksi.
Joten: kunnon sopimusta odotellessa eivät Satakirjastojen e-kirjakokoelmat päätä huimaa ja lainaaminenkin on vielä varsin vaivalloista. Lainaamiseen nimittäin tarvitaan Adoben Digital Editions ohjelma (sen saa kyllä netistä ilmaiseksi), ja mieluiten vielä Adoben tili, jotta lainattua kirjaa voi lukea muillakin laitteilla. Tämän jälkeen lainaus on ihan yksinkertaista: haetaan tietokannasta haluttu kirja, kirjaudutaan kirjastokortin numerolla ja klikataan ”lainaa kirja” –kuvaketta. Omalle koneelle tallennettu teos poistuu automaattisesti laina-ajan loputtua, joten sakkoja ei tule. Kätevää sinänsä.
Kaksi kertaa on kuitenkin tiedotusvälineistä soitettu jutun toivossa tälläkin viikolla. Kirjaston perustehtävistä harvemmin mitään kysellään, mutta kun lanseerataan joku uusi palvelu, se kyllä kiinnostaa. Välttämättä tiedotuksen laajuus ei ole aina ihan samassa suhteessa palvelun merkittävyyteen verrattuna. Sinänsä pieni ja kirjaston toiminnan kannalta vähäinen muutos voi saada isotkin otsikot.
Kannatusilmoituksia voi lähettää sähköisesti oikeusministeriön verkkopalvelun www.kansalaisaloite.fi kautta. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta käyttää nettiä, ja silloin apuun tulee kirjasto. Yhdessä Avoimen ministeriön kanssa monet kirjastot, niiden joukossa Rauman kaupunginkirjasto, antavat mahdollisuuden kansalaisaloitteiden tutkimiseen ja kannatusilmoitusten lähettämiseen lomakemuodossa.
Pääkirjaston lehtisalissa on Kansalaisaloitemappi, jossa on tällä hetkellä ääniä kerääviä ehdotuksia. Jos haluat antaa kannatuksen vaikkapa kesäajasta luopumista ajavalle aloitteelle, täytät kannatusilmoituslomakkeen, ja laitat sen mapin vieressä tolpassa kiinni olevaan lukittavaan postilaatikkoon. Kirjaston henkilökunta huolehtii sitten lomakkeesi eteenpäin Avoimeen ministeriöön ja osaksi kerättäviä viittäkymmentätuhatta kannatusilmoitusta. Jos aloite saa 50000 kannatusilmoitusta, eduskunta käsittelee sen, ja mahdollisesti sen hyväksyy.
Toinen viikon uutinen oli e-kirjoista. E-kirjoista julkaistaan vuosittain pari uutista, vaikka niiden merkitys yleisissä kirjastoissa on hyvin pieni. Usein kysytään, ”uhkaavatko e-kirjat painettuja kirjoja”, tai ”koska kirjastosta saa uusia e-kirjoja lainaksi?”. Ja aina joutuu sanomaan, että ”eivät vielä tunnu juurikaan uhkaavan” ja ”lainausoikeuksista neuvotellaan”.
Yleisten kirjastojen e-kirjavalikoimat ovat vielä hyvin vaatimattomat, eivätkä ne siitä ihmeemmin kasvakaan, elleivät kustantajat suostu tekemään kirjastojen kanssa sopimusta niiden lainaamisesta. Valtakunnallista sopimusta on neuvoteltu jo vuosia, mutta vieläkään sitä ei ole solmittu.
Rahastahan kaikki kiinni on. Kustantajat pelkäävät, että lainausoikeuksien antaminen johtaisi kopiointiin ja sitä kautta myynnin laskuun. Kirjastojen ei ole tarkoitus kustantajia kupata, mutta korvausten pitäisi olla mahdollisuuksien rajoissa. Esimerkiksi Ruotsissa kokeiltiin e-aineiston lainaamista sillä periaatteella, että kirjasto maksoi kustantajalle aina tietyn summan jokaista lainaa vastaan. Sopimus jouduttiin kuitenkin purkamaan, koska kulut nousivat kirjastoille liian suureksi.
Joten: kunnon sopimusta odotellessa eivät Satakirjastojen e-kirjakokoelmat päätä huimaa ja lainaaminenkin on vielä varsin vaivalloista. Lainaamiseen nimittäin tarvitaan Adoben Digital Editions ohjelma (sen saa kyllä netistä ilmaiseksi), ja mieluiten vielä Adoben tili, jotta lainattua kirjaa voi lukea muillakin laitteilla. Tämän jälkeen lainaus on ihan yksinkertaista: haetaan tietokannasta haluttu kirja, kirjaudutaan kirjastokortin numerolla ja klikataan ”lainaa kirja” –kuvaketta. Omalle koneelle tallennettu teos poistuu automaattisesti laina-ajan loputtua, joten sakkoja ei tule. Kätevää sinänsä.
perjantai 17. toukokuuta 2013
Lapin kirjastoprojektin kuulumisia
Lapin uutta kirjastoa on odotettu kuin kuuta nousevaa. Kuu onkin koko ajan hieman noussut, mutta välillä tuskallisen hitaasti. Nyt se kuitenkin jo selvästi kumottaa kuusenlatvojen tasalla: pohjapiirrokset alkavat olla valmiit, luvat ovat kunnossa, avustukset saatu ja rakentaminen alkaa tänä vuonna.
Kirjastohan rakennetaan entisen kunnantalon tiloihin, sen toiseen päähän, kahteen kerrokseen. Rakennuksen toiseen siipeen tulee kansalaisopiston tiloja sekä asuntoja. Nimenomaan toisen siiven eri rakentamisvaihtoehdot hidastivat hieman kirjastoprojektia, vaikka itse kirjastolla oli jo kaupungin ja valtiovallan siunaus. Koska rakennuksen molemmilla päillä on yhteinen talotekniikka, ei kirjaston rakentamista voinut aloittaa, niin kauan kuin toiseen siipeen tulevien toimintojen laatu ja mitoitus oli vielä harkinnassa. Nyt on kuitenkin kaikki paketissa ja sovittuna.
Uutta kirjastoalaa tulee lähemmäs 500 neliötä, tilat siis kaksinkertaistuvat entisiin verrattuna. Väljä sijoittelu ja modernimpi ja valoisampi ilme kuitenkin aiheuttavat sen, etteivät kaikki vanhan kirjaston kirjat edes mahdu uuteen kirjastoon, vaan poistoja suoritetaan reippaasti. Tämä on kuitenkin pelkästään hyväksi. On tarkoitus rakentaa houkutteleva kirjasto, eikä pelkkää kirjavarastoa. Kirjastossa pitää olla tilaa myös oleskella.
Kirjaston alakertaan tulee lastenosasto, nuortenosasto, henkilökunnan tiski ja takahuone sekä lehtienlukusali. Lastenosastolle kaavaillaan hienoa satu- ja leikkihuonetta paikalla olevan arkistohuoneen uumeniin. Saas nähdä, mitä arkkitehdit keksivät. Teemana on väläytelty esim. Sammalahdenmäen kiviröykkiöiden inspiroimaa satuluolaa. Henkilökunnan tiski on lastenosastoa vastapäätä valvonnan helpottamiseksi.
Nuorten osasto on haluttu erottaa lastenosastosta, ja nuorille onkin tilaa reippaasti. Sekä lapsille, että nuorille on tulossa kaksi nettikonetta, ja lisäksi talossa on langaton verkko omia kannettavia varten. Kehitys kun on selvästi menossa kannettavien tietokoneiden suuntaan. Nuorten osaston vieressä, lasiovella erotettuna on lehtisali, jonne on lisäksi ulkoa erillinen sisäänkäynti. Tämä tila voidaan nopeasti muuntaa kokoustilaksi aukioloaikojen ulkopuolella. Seuran on helppo järjestää kokouksensa lehtisaliin, vastuuhenkilön hankkiessa sivuoven aukaisevan kulkukortin. Lehtisaliin tulee myös AV-varustus, ja siellä on erillinen wc. Kaksi vessaa löytyy lisäksi alakerrasta ulko-oven läheisyydestä. Lehtisalin viereen tulee vielä varastohuoneita ja henkilökunnan sosiaalitiloja.
Kirjastoon tulee lainaus- ja palautusautomaatti, jolloin nämä toimet sujuvat myös itsepalveluna. Hissi ja portaat vievät yläkertaan, joka on varattu aikuisille. Täältä löytyy myös nettipääte tai kaksi, sekä romaanit ja tietokirjat. Korkeasta entisestä valtuustosalista avautuvat nätit maisemat. Istumapaikkoja tulee riittävästi, ja liiallista valoa ja lämpöä hillitään markiisein. Sanomattakin on selvää, että talon ilmastointi uusitaan ja kaikki pinnat kunnostetaan ulkoa ja sisältä. Nykyään hyvin sokkeloisesta rakennuksesta kaadetaan kaikki seinät, mitkä kaataa voi, jotta tilasta saadaan valoisa ja avara. Kahden kerroksen valvontaa helpotetaan turvakameroilla.
Tällä hetkellä ollaan vaiheessa, jossa tilat on piirretty ja hyllyjenkin paikat alustavasti selvillä. Arkkitehdin koneella olevan CAD-ohjelman avulla voi kirjastossa jo liikkua ihan kolmiulotteisesti minne tahtoo. Asiakkaille kirjasto avautunee vasta ensi vuoden lopulla. Monenlaista puuhaa, tekemistä ja suunnittelua on vielä jäljellä.
Mutta kyllä siitä hyvä tulee.
Kirjastohan rakennetaan entisen kunnantalon tiloihin, sen toiseen päähän, kahteen kerrokseen. Rakennuksen toiseen siipeen tulee kansalaisopiston tiloja sekä asuntoja. Nimenomaan toisen siiven eri rakentamisvaihtoehdot hidastivat hieman kirjastoprojektia, vaikka itse kirjastolla oli jo kaupungin ja valtiovallan siunaus. Koska rakennuksen molemmilla päillä on yhteinen talotekniikka, ei kirjaston rakentamista voinut aloittaa, niin kauan kuin toiseen siipeen tulevien toimintojen laatu ja mitoitus oli vielä harkinnassa. Nyt on kuitenkin kaikki paketissa ja sovittuna.
Uutta kirjastoalaa tulee lähemmäs 500 neliötä, tilat siis kaksinkertaistuvat entisiin verrattuna. Väljä sijoittelu ja modernimpi ja valoisampi ilme kuitenkin aiheuttavat sen, etteivät kaikki vanhan kirjaston kirjat edes mahdu uuteen kirjastoon, vaan poistoja suoritetaan reippaasti. Tämä on kuitenkin pelkästään hyväksi. On tarkoitus rakentaa houkutteleva kirjasto, eikä pelkkää kirjavarastoa. Kirjastossa pitää olla tilaa myös oleskella.
Kirjaston alakertaan tulee lastenosasto, nuortenosasto, henkilökunnan tiski ja takahuone sekä lehtienlukusali. Lastenosastolle kaavaillaan hienoa satu- ja leikkihuonetta paikalla olevan arkistohuoneen uumeniin. Saas nähdä, mitä arkkitehdit keksivät. Teemana on väläytelty esim. Sammalahdenmäen kiviröykkiöiden inspiroimaa satuluolaa. Henkilökunnan tiski on lastenosastoa vastapäätä valvonnan helpottamiseksi.
Nuorten osasto on haluttu erottaa lastenosastosta, ja nuorille onkin tilaa reippaasti. Sekä lapsille, että nuorille on tulossa kaksi nettikonetta, ja lisäksi talossa on langaton verkko omia kannettavia varten. Kehitys kun on selvästi menossa kannettavien tietokoneiden suuntaan. Nuorten osaston vieressä, lasiovella erotettuna on lehtisali, jonne on lisäksi ulkoa erillinen sisäänkäynti. Tämä tila voidaan nopeasti muuntaa kokoustilaksi aukioloaikojen ulkopuolella. Seuran on helppo järjestää kokouksensa lehtisaliin, vastuuhenkilön hankkiessa sivuoven aukaisevan kulkukortin. Lehtisaliin tulee myös AV-varustus, ja siellä on erillinen wc. Kaksi vessaa löytyy lisäksi alakerrasta ulko-oven läheisyydestä. Lehtisalin viereen tulee vielä varastohuoneita ja henkilökunnan sosiaalitiloja.
Kirjastoon tulee lainaus- ja palautusautomaatti, jolloin nämä toimet sujuvat myös itsepalveluna. Hissi ja portaat vievät yläkertaan, joka on varattu aikuisille. Täältä löytyy myös nettipääte tai kaksi, sekä romaanit ja tietokirjat. Korkeasta entisestä valtuustosalista avautuvat nätit maisemat. Istumapaikkoja tulee riittävästi, ja liiallista valoa ja lämpöä hillitään markiisein. Sanomattakin on selvää, että talon ilmastointi uusitaan ja kaikki pinnat kunnostetaan ulkoa ja sisältä. Nykyään hyvin sokkeloisesta rakennuksesta kaadetaan kaikki seinät, mitkä kaataa voi, jotta tilasta saadaan valoisa ja avara. Kahden kerroksen valvontaa helpotetaan turvakameroilla.
Tällä hetkellä ollaan vaiheessa, jossa tilat on piirretty ja hyllyjenkin paikat alustavasti selvillä. Arkkitehdin koneella olevan CAD-ohjelman avulla voi kirjastossa jo liikkua ihan kolmiulotteisesti minne tahtoo. Asiakkaille kirjasto avautunee vasta ensi vuoden lopulla. Monenlaista puuhaa, tekemistä ja suunnittelua on vielä jäljellä.
Mutta kyllä siitä hyvä tulee.
tiistai 30. huhtikuuta 2013
Tarina tilaongelmista ja kuinka ne ratkaistiin
Filatelisteilla oli ongelma. Kokoontumistilat Pyynpään koulun ruokalassa olivat isot, mutta kalliit. Rahaa kerho sai vuosittaisen keräilytapahtuman järjestämisestä ja kokouksien yhteydessä pidetyistä arpajaisista, mutta kokouspaikan vuokra söi tuotot tyystin. Itse asiassa takkiin tuli joka kuukausi. Tällä menolla ei kerho enää monia vuosia keikkuisi, ellei rahanmenoa saisi hillittyä. Ei kerhon vuosimaksuakaan jatkuvasti voinut korottaa.
Jostain pitäisi löytää edullisempi kokoustila, johon kahdesti kuussa kokoontuva noin 25 hengen aktiiviporukka sopisi. Ja mieluummin vähän lähempää keskustaa; valtaosa jäsenistä oli ikäihmisiä, eikä kaupungin laidalle ollut kaikkien helppo tulla. Videotykkikin olisi kiva, sillä filatelistit olivat jo aikoja sitten siirtyneet nettihuutokauppojen ja muun netistä löytyvän tietouden maailmaan. Ilman nettiyhteyttä ja videotykkiä kokous meni vähän turhankin kotikutoiseksi tarinoinniksi. Mutta mistä ihmeestä Rauman keskustasta löytyisi edullista kokoustilaa?
Toisaalla, aivan samaan aikaan, oli ongelmia myös taiteilijalla. Ulkomailla vietetty välivuosi oli tuottanut todellisen luomisen hyökyaallon, ja akvarellitöitä oli siunaantunut kymmenittäin. Aviomiehenkin mielestä ihan kohtuullisia. Noitahan voisi joku ostaakin, hän kerran huomautti. No, mikäpä ei. Vaan miten ihmeessä niitä saisi näkyville? Gallerioissa olivat viikkohinnat päätähuimaavat, eikä niihin sitä paitsi noin vain kadulta edes päästy. Olisi pitänyt olla suurin piirtein matrikkelitaiteilija. Mitäs jos ne nauravat minut pihalle sieltä, mietti taiteilija. Turha yrittääkään.
Ja silti… Maalauksia oli paljon, ja kyllä ne oikeasti olivat hyviäkin. Jonkun pitäisi vain nähdä ne. Pitäisi olla näyttely, niin sitten ihmiset kiinnostuisivat ja portit isompiin ympyröihin avautuisivat samalla. Mutta mistä ihmeestä Raumalla saa halpaa näyttelytilaa? Semmoista tilaa, jossa vielä kävisikin joku? Ihan semmoista tavallista suurta yleisöä. Toivotonta, taiteilija huokasi, eikä pariin päivään saanut luotua mitään.
Mutta hyvin ei mennyt tutkijallakaan. Akatemian rahoitus uudelle tutkimukselle oli ollut riemun aihe, mutta parin viikon kuluttua onni alkoi muuttua ahdistukseksi. Tutkija oli perheellinen mies. Lapset olivat lapsia. Lapset leikkivät, kuten lapsilla on tapana. Koululainen toi kavereita kotiin. Pikkuisen kolmion työhuoneen ovi oli kuin pahvia: tyhjää ruutua tuijottavan tutkijan päässä meteli kasvoi ja kaikui. Ruutu pysyi tyhjänä. Niin menivät päivät.
Illalla oli hiljaista, mitä nyt vaimo kolisutti mielenosoituksellisesti tiskipöydän lautasia ennenkuin meni yksin nukkumaan. Työhuoneen ovenraosta hohkasi kelmeää valoa pimeään asuntoon, ja työhuoneessa hiljaisuuskin ahdisti tyhjää ruutua tuijottavaa tutkijaa. Näin menivät yöt. Näin menivät hermot.
Jostain pitäisi löytää rauhallinen tila tehdä tutkimusta päivisin. Joku paikka, jonne voisi järjestää materiaalin, joku paikka, missä voisi keskittyä rauhassa, ja palata sitten virkeänä kotiin iltapäivällä ja elää niin kuin muutkin ihmiset. Mutta mistä ihmeestä Raumalla voisi löytää jonkun oman huoneen? Yksiön vuokraamiseen ei todellakaan olisi rahaa.
Loppujen lopuksi kaikille kävi hyvin. Aivan sattumalta he nimittäin avasivat Rauman kaupunginkirjaston nettisivut mielenkiintoisesta kohdasta. Filatelistikerhon puheenjohtaja huomasi, että pääkirjastosta voi varata vaikka koko vuodeksi 40 hengen kokoustilan tietokoneella, langattomalla verkolla ja videotykillä varustettuna. Hinta oli alle puolet entisen kokouspaikan hinnasta. Sijaintikin oli paljon entistä parempi. Niinpä kokouspaikaksi muutettiin kirjasto, ja rahanmeno saatiin aisoihin.
Taiteilija puolestaan huomasi, että kirjastossa voi pitää näyttelyn tavattoman edullisesti. Parilla kympillä viikossa saattoi töitään tuoda esille, ja vaikka tauluihin ei hintoja saanutkaan laittaa näkyville, otti moni näyttelyn nähnyt yhteyttä taiteilijaan, ja satanen poikineen vaihtoi omistajaa. Taiteilijan työt huomattiin galleriassakin, ja häntä pyydettiin järjestämään yksityisnäyttely. Eikä kulunut kauaakaan, kun hän oli taiteilijayhdistysaktiivi ja varsin arvostettu akvarellimaalaaja.
Tutkijan onneksi koituivat pääkirjaston yläkerran tutkijanhuoneet. Näistä hän varasi apurahallaan yhden kokonaiseksi vuodeksi omaan käyttöönsä, toi huoneeseen kaiken tutkimusmateriaalin ja vietti joka arkipäivä kammiossaan 4-5 tuntia tehden sitä, mitä mieluiten teki. Iltapäivällä hän palasi kotiin vaimonsa ja lasten luokse ja oli kuin toinen mies. Ahdistus katosi, ja tutkimus lähti suorastaan lentoon. Ja niin kävi, että vuoden kuluttua raportti oli valmis, ja kirjan kanssa lähes päivälleen samaan aikaan syntyi perheeseen neljäs lapsi. Tohtorinpromootio kesällä olikin sitten jo läpihuutojuttu.
Sen pituinen se.
Jostain pitäisi löytää edullisempi kokoustila, johon kahdesti kuussa kokoontuva noin 25 hengen aktiiviporukka sopisi. Ja mieluummin vähän lähempää keskustaa; valtaosa jäsenistä oli ikäihmisiä, eikä kaupungin laidalle ollut kaikkien helppo tulla. Videotykkikin olisi kiva, sillä filatelistit olivat jo aikoja sitten siirtyneet nettihuutokauppojen ja muun netistä löytyvän tietouden maailmaan. Ilman nettiyhteyttä ja videotykkiä kokous meni vähän turhankin kotikutoiseksi tarinoinniksi. Mutta mistä ihmeestä Rauman keskustasta löytyisi edullista kokoustilaa?
Toisaalla, aivan samaan aikaan, oli ongelmia myös taiteilijalla. Ulkomailla vietetty välivuosi oli tuottanut todellisen luomisen hyökyaallon, ja akvarellitöitä oli siunaantunut kymmenittäin. Aviomiehenkin mielestä ihan kohtuullisia. Noitahan voisi joku ostaakin, hän kerran huomautti. No, mikäpä ei. Vaan miten ihmeessä niitä saisi näkyville? Gallerioissa olivat viikkohinnat päätähuimaavat, eikä niihin sitä paitsi noin vain kadulta edes päästy. Olisi pitänyt olla suurin piirtein matrikkelitaiteilija. Mitäs jos ne nauravat minut pihalle sieltä, mietti taiteilija. Turha yrittääkään.
Ja silti… Maalauksia oli paljon, ja kyllä ne oikeasti olivat hyviäkin. Jonkun pitäisi vain nähdä ne. Pitäisi olla näyttely, niin sitten ihmiset kiinnostuisivat ja portit isompiin ympyröihin avautuisivat samalla. Mutta mistä ihmeestä Raumalla saa halpaa näyttelytilaa? Semmoista tilaa, jossa vielä kävisikin joku? Ihan semmoista tavallista suurta yleisöä. Toivotonta, taiteilija huokasi, eikä pariin päivään saanut luotua mitään.
Mutta hyvin ei mennyt tutkijallakaan. Akatemian rahoitus uudelle tutkimukselle oli ollut riemun aihe, mutta parin viikon kuluttua onni alkoi muuttua ahdistukseksi. Tutkija oli perheellinen mies. Lapset olivat lapsia. Lapset leikkivät, kuten lapsilla on tapana. Koululainen toi kavereita kotiin. Pikkuisen kolmion työhuoneen ovi oli kuin pahvia: tyhjää ruutua tuijottavan tutkijan päässä meteli kasvoi ja kaikui. Ruutu pysyi tyhjänä. Niin menivät päivät.
Illalla oli hiljaista, mitä nyt vaimo kolisutti mielenosoituksellisesti tiskipöydän lautasia ennenkuin meni yksin nukkumaan. Työhuoneen ovenraosta hohkasi kelmeää valoa pimeään asuntoon, ja työhuoneessa hiljaisuuskin ahdisti tyhjää ruutua tuijottavaa tutkijaa. Näin menivät yöt. Näin menivät hermot.
Jostain pitäisi löytää rauhallinen tila tehdä tutkimusta päivisin. Joku paikka, jonne voisi järjestää materiaalin, joku paikka, missä voisi keskittyä rauhassa, ja palata sitten virkeänä kotiin iltapäivällä ja elää niin kuin muutkin ihmiset. Mutta mistä ihmeestä Raumalla voisi löytää jonkun oman huoneen? Yksiön vuokraamiseen ei todellakaan olisi rahaa.
Loppujen lopuksi kaikille kävi hyvin. Aivan sattumalta he nimittäin avasivat Rauman kaupunginkirjaston nettisivut mielenkiintoisesta kohdasta. Filatelistikerhon puheenjohtaja huomasi, että pääkirjastosta voi varata vaikka koko vuodeksi 40 hengen kokoustilan tietokoneella, langattomalla verkolla ja videotykillä varustettuna. Hinta oli alle puolet entisen kokouspaikan hinnasta. Sijaintikin oli paljon entistä parempi. Niinpä kokouspaikaksi muutettiin kirjasto, ja rahanmeno saatiin aisoihin.
Taiteilija puolestaan huomasi, että kirjastossa voi pitää näyttelyn tavattoman edullisesti. Parilla kympillä viikossa saattoi töitään tuoda esille, ja vaikka tauluihin ei hintoja saanutkaan laittaa näkyville, otti moni näyttelyn nähnyt yhteyttä taiteilijaan, ja satanen poikineen vaihtoi omistajaa. Taiteilijan työt huomattiin galleriassakin, ja häntä pyydettiin järjestämään yksityisnäyttely. Eikä kulunut kauaakaan, kun hän oli taiteilijayhdistysaktiivi ja varsin arvostettu akvarellimaalaaja.
Tutkijan onneksi koituivat pääkirjaston yläkerran tutkijanhuoneet. Näistä hän varasi apurahallaan yhden kokonaiseksi vuodeksi omaan käyttöönsä, toi huoneeseen kaiken tutkimusmateriaalin ja vietti joka arkipäivä kammiossaan 4-5 tuntia tehden sitä, mitä mieluiten teki. Iltapäivällä hän palasi kotiin vaimonsa ja lasten luokse ja oli kuin toinen mies. Ahdistus katosi, ja tutkimus lähti suorastaan lentoon. Ja niin kävi, että vuoden kuluttua raportti oli valmis, ja kirjan kanssa lähes päivälleen samaan aikaan syntyi perheeseen neljäs lapsi. Tohtorinpromootio kesällä olikin sitten jo läpihuutojuttu.
Sen pituinen se.
tiistai 16. huhtikuuta 2013
Kirjoja, ruusuja ja heijastimia
Ensi viikolla vietetään taas valtakunnallista Lukuviikkoa. Tiistaina on peräti maailman kirjan päivä. Muita juhlapäiviä ensi viikolla on vaikkapa Pyhän Yrjön päivä, kansainvälinen opaskoirapäivä, Afrikan malariapäivä sekä maailman henkisen omaisuuden päivä, joten ahkeralle riittää juhlanaihetta. Pysytään me kuitenkin Lukuviikossa ja maailman kirjan päivässä, jota myös kirjan ja ruusun päiväksi kutsutaan.
Moninaisten juhlapäivien joukossa kirjan ja ruusun päivä on yllättävän vanha: sen syntysanat lausuttiin Espanjassa 1925 Barcelonan kirjastossa ja jo seuraavana vuonna Espanjan kuningas hyväksyi päivän viralliseksi juhlapäiväksi. Sittemmin tapa levisi kaikkialle maailmaan: idea oli, että miehet antavat naisille ruusun, naiset miehelle kirjan.
Voisi väittää ehkä, että perusajatus oli hieman sukupuolittunut, ehkä sovinistinenkin: naisille kevyttä kauneutta ja miehille jämerää asiaa. Lisäksi hankintahintaakin ajatellen ruusun vaihtaminen kirjaan tuntuu suosivan miehiä.
Kirjasto on kuitenkin ratkaisemassa ongelman ja antaa sekä kirjan että ruusun. Tiistaina nimittäin ensimmäiset lainaajat saavat pääkirjaston tiskiltä kauniin ruusun päiväänsä sulostuttamaan, sukupuolesta riippumatta. 25 ruusua meille sponsoroi Citymarketin tiloissa toimiva City-Kukka, ja tästä heille suuri kiitos.
Kirjastoreissusta selvittyäsi kannattaa suunnata askeleet lähimpään kirjakauppaan. Sielläkin on kirjan ja ruusun päivänä vilskettä. Viime vuoden tapaan tänäkin vuonna julkaistaan vain yhden päivän saatavilla oleva suosikkikirjailijan teos. Tänä vuonna houkuttimena on Jari Tervon kirja Jarrusukka, jonka siis voi saada omakseen ainoastaan ensi tiistaina, ostamalla 10 euron edestä muita kirjoja. Kaikki myymättömät kappaleet tuhotaan, eikä uusia tehdä! Viime vuonna jopa kirjastoilla oli vaikeuksia saada Tuomas Kyrön kirjaa kokoelmiinsa riittävän monta nidettä, saas nähdä kuinka meidän käy nyt. Pitääkö henkilökunnan lähteä jälleen jonottamaan kirjakaupan tiskille?
Perjantaina 26.4. on puolestaan pääkirjastossa lasten päivä. Silloin paikalle saapuu Pikku Kakkosesta tutuiksi tullut poliisikaksikko Maltti ja Valtti ihan ihka elävinä esiintymään ja palvelus- ja partiointitehtäviään suorittamaan. Päiväkodeista aina eka- ja tokaluokkalaisille suunnattu esitys muistuttaa lukemisen tärkeydestä ja teroittaa tietysti mieliin, että maltti on valttia myös liikenteessä. Ovathan Maltti ja Valtti kunnostautuneet erityisesti liikennepoliiseina. Lukemalla oppii liikennesäännöt ja jos sattuu eksymään, ei haittaa, kun osaa lukea opasteita.
Heijastin on tietenkin jokaisen liikenteessä kulkijan ykkösvaruste, eikä sitä sovi unohtaa, vaikka päivät pitenevätkin. Kirjasto teettikin omia tyylikkäitä heijastimiaan tulevaa syksyä varten. Maltti ja Valtti ovat luvanneet jakaa niitä lapsille kirjastossa ensi viikon perjantaina. Kaikilla ei olekaan kännykänmuotoista heijastinta! Tule ihmeessä katsomaan, ja tuo vanhempasikin! Esitykset alkavat kello 10 ja 12. Puolen tunnin esityksen jälkeen poliisit jalkautuvat kirjastoon heijastimia jakamaan. Nähdään kirjastossa!
Moninaisten juhlapäivien joukossa kirjan ja ruusun päivä on yllättävän vanha: sen syntysanat lausuttiin Espanjassa 1925 Barcelonan kirjastossa ja jo seuraavana vuonna Espanjan kuningas hyväksyi päivän viralliseksi juhlapäiväksi. Sittemmin tapa levisi kaikkialle maailmaan: idea oli, että miehet antavat naisille ruusun, naiset miehelle kirjan.
Voisi väittää ehkä, että perusajatus oli hieman sukupuolittunut, ehkä sovinistinenkin: naisille kevyttä kauneutta ja miehille jämerää asiaa. Lisäksi hankintahintaakin ajatellen ruusun vaihtaminen kirjaan tuntuu suosivan miehiä.
Kirjasto on kuitenkin ratkaisemassa ongelman ja antaa sekä kirjan että ruusun. Tiistaina nimittäin ensimmäiset lainaajat saavat pääkirjaston tiskiltä kauniin ruusun päiväänsä sulostuttamaan, sukupuolesta riippumatta. 25 ruusua meille sponsoroi Citymarketin tiloissa toimiva City-Kukka, ja tästä heille suuri kiitos.
Kirjastoreissusta selvittyäsi kannattaa suunnata askeleet lähimpään kirjakauppaan. Sielläkin on kirjan ja ruusun päivänä vilskettä. Viime vuoden tapaan tänäkin vuonna julkaistaan vain yhden päivän saatavilla oleva suosikkikirjailijan teos. Tänä vuonna houkuttimena on Jari Tervon kirja Jarrusukka, jonka siis voi saada omakseen ainoastaan ensi tiistaina, ostamalla 10 euron edestä muita kirjoja. Kaikki myymättömät kappaleet tuhotaan, eikä uusia tehdä! Viime vuonna jopa kirjastoilla oli vaikeuksia saada Tuomas Kyrön kirjaa kokoelmiinsa riittävän monta nidettä, saas nähdä kuinka meidän käy nyt. Pitääkö henkilökunnan lähteä jälleen jonottamaan kirjakaupan tiskille?
Perjantaina 26.4. on puolestaan pääkirjastossa lasten päivä. Silloin paikalle saapuu Pikku Kakkosesta tutuiksi tullut poliisikaksikko Maltti ja Valtti ihan ihka elävinä esiintymään ja palvelus- ja partiointitehtäviään suorittamaan. Päiväkodeista aina eka- ja tokaluokkalaisille suunnattu esitys muistuttaa lukemisen tärkeydestä ja teroittaa tietysti mieliin, että maltti on valttia myös liikenteessä. Ovathan Maltti ja Valtti kunnostautuneet erityisesti liikennepoliiseina. Lukemalla oppii liikennesäännöt ja jos sattuu eksymään, ei haittaa, kun osaa lukea opasteita.
Heijastin on tietenkin jokaisen liikenteessä kulkijan ykkösvaruste, eikä sitä sovi unohtaa, vaikka päivät pitenevätkin. Kirjasto teettikin omia tyylikkäitä heijastimiaan tulevaa syksyä varten. Maltti ja Valtti ovat luvanneet jakaa niitä lapsille kirjastossa ensi viikon perjantaina. Kaikilla ei olekaan kännykänmuotoista heijastinta! Tule ihmeessä katsomaan, ja tuo vanhempasikin! Esitykset alkavat kello 10 ja 12. Puolen tunnin esityksen jälkeen poliisit jalkautuvat kirjastoon heijastimia jakamaan. Nähdään kirjastossa!
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Adelen arvoitus
-”No tämän sä nyt ainakin tiedät...”
-”öh.. ei sano kuva mitään… en tunnista…”
-”No sehän on Adele!”
-”??... Adele? Kuka Adele…??”
-”No Adele hyvänen aika! Kai sä nyt Adelen tunnet?!”
-”öö… en oo kyl ikinä kuullutkaan…”
-”…et oo kuullu Adelee...?”
-”no en… mitä se tekee?”
-”aargh…”
Arvuuttelivat minulta ruokatunnilla naistenlehdessä olleita kuuluisuuksia. Kasvomuistini on aivan onneton, enkä seuraa julkkiksia muutenkaan, joten en ollut yllättynyt, etten tunnistanut juuri ketään. Taisin kuitenkin alittaa itseni tässä Adele-kysymyksessä, kun voisin vaikka kidutettaessa vannoa, etten moisen sankarin nimeä ole milloinkaan kuullut. Toiset kuitenkin suhtautuivat tietämättömyyteeni vähän samalla tyylillä, kuin jos olisin ihmetellyt, että kuka se Madonna on, josta aina puhutaan.
Piti oikein tarkistaa tämä Adele. Wikipediasta löytyy suomeksikin artikkeli ”Adele (laulaja)”, jonka mukaan kyseessä on englantilainen soul- ja jazz-laulaja, jota brittilehdistö on ylistänyt nuorena lahjakkuutena ja kutsunut uudeksi Amy Winehouseksi (häntäkään tuskin olisin kuvasta tunnistanut, mutta nimen sentään tiedän, sekä sen, että artisti menehtyi nuorena päihteidenkäytön avittamana). Adele on julkaissut kaksi albumia, joista viimeisintä on myyty yli 24 miljoonaa. Hän rikkoi myös Billboard 200 –ennätyksen pysymällä listan kärjessä pidempään kuin yksikään naisartisti aikaisemmin.
Siis varsin kuuluisa on Adele muulle maailmalle. Minulle ei, koska en kuuntele radiota enkä katsele MTV:tä (onko semmoinen kanava vielä; se missä aina oli joku tummahipiäinen räppäri heiluttelemassa käsiään jossain ghetossa, kun kanavan aukaisi?). En seuraa USAn albumilistoja, enkä ole koskaan viehättynyt ylituotetusta souljazz-iskelmästä. Ei uppoa Whitney Houston eikä Celine Dion, vaikka molemmat mielettömän taitavia laulajia ovatkin. Joo, ja tiedän kyllä, että Houstonkin on jo kuollut.
Ehkä yleissivistykseen kuitenkin kuuluu tuntea adelet, eli onhan tämä aika noloa. Eikä musiikkiakaan saisi kuuntelematta tuomita; mistä minä oikeasti voisin tietää, onko Adelen musiikki ylituotettua ja epäaitoa? Voisin selvittää asian lainaamalla artistin tuotannon kirjastosta. Jos tahtoisin soitella biisejään pianolla, lainaisin nuottikokoelman tai pari. Löytyy kyllä. Ehkä kokisin jonkinlaisen valaistumisen ja itsekin liittyisin kymmenien miljoonien fanien joukkoon. Pitäisi ottaa asioista selvää, ennen kuin julistaa ennakkoluulojaan.
Mutta en taida jaksaa. Kaipa joka ajalla on omat sankarinsa, ja vanhentuessaan useimmat ihmiset enemmän tai vähemmän jämähtävät nuoruutensa sankareihin. Sanotaan, että ihminen kuuntelee loppuikänsä sitä musiikkia, jota hän 18-vuotiaana kuunteli. Useimmiten musiikkimaku, niin kuin mielipiteet yleensäkin, pehmenevät ja liudentuvat, ja nuoruuden idolit ja into alkavat saada nostalgiakuorrutusta, joka on yhtä aikaa hellyttävää ja noloa. Nuoruuden idolit vaipuvat ehkä taustalle, mutta muistijälki jää kuitenkin elämään jonnekin alitajunnan syvimpiin kerrostumiin.
Ja niinpä jokainen irokeesinsa jakkupukuun vaihtanut perheenäiti tiistai-iltapäivän kassajonossa tuntee edelleen sen riemun, uhman ja nuoruuden kapinan, kun korvat nappaavat kaupan taustamusiikista Pellen biisin. Ei hän pogoamaan ala; on niin kuin ei olisi huomannutkaan, mutta hän muistaa ja tuntee. Ja 40 vuoden päästä vanhainkodissa papat moshaavat Sodomin tahtiin ja tuntuvat hoitohenkilökunnasta ihan yhtä noloilta kuin joku, joka tänään intoilee, että kyllä se Danny oli sitten kova.
”No niin, Jesse, lopetetaas se heiluminen. Tulee taas vaan paha olo ja putoaa tekarit suusta!”
-”öh.. ei sano kuva mitään… en tunnista…”
-”No sehän on Adele!”
-”??... Adele? Kuka Adele…??”
-”No Adele hyvänen aika! Kai sä nyt Adelen tunnet?!”
-”öö… en oo kyl ikinä kuullutkaan…”
-”…et oo kuullu Adelee...?”
-”no en… mitä se tekee?”
-”aargh…”
Arvuuttelivat minulta ruokatunnilla naistenlehdessä olleita kuuluisuuksia. Kasvomuistini on aivan onneton, enkä seuraa julkkiksia muutenkaan, joten en ollut yllättynyt, etten tunnistanut juuri ketään. Taisin kuitenkin alittaa itseni tässä Adele-kysymyksessä, kun voisin vaikka kidutettaessa vannoa, etten moisen sankarin nimeä ole milloinkaan kuullut. Toiset kuitenkin suhtautuivat tietämättömyyteeni vähän samalla tyylillä, kuin jos olisin ihmetellyt, että kuka se Madonna on, josta aina puhutaan.
Piti oikein tarkistaa tämä Adele. Wikipediasta löytyy suomeksikin artikkeli ”Adele (laulaja)”, jonka mukaan kyseessä on englantilainen soul- ja jazz-laulaja, jota brittilehdistö on ylistänyt nuorena lahjakkuutena ja kutsunut uudeksi Amy Winehouseksi (häntäkään tuskin olisin kuvasta tunnistanut, mutta nimen sentään tiedän, sekä sen, että artisti menehtyi nuorena päihteidenkäytön avittamana). Adele on julkaissut kaksi albumia, joista viimeisintä on myyty yli 24 miljoonaa. Hän rikkoi myös Billboard 200 –ennätyksen pysymällä listan kärjessä pidempään kuin yksikään naisartisti aikaisemmin.
Siis varsin kuuluisa on Adele muulle maailmalle. Minulle ei, koska en kuuntele radiota enkä katsele MTV:tä (onko semmoinen kanava vielä; se missä aina oli joku tummahipiäinen räppäri heiluttelemassa käsiään jossain ghetossa, kun kanavan aukaisi?). En seuraa USAn albumilistoja, enkä ole koskaan viehättynyt ylituotetusta souljazz-iskelmästä. Ei uppoa Whitney Houston eikä Celine Dion, vaikka molemmat mielettömän taitavia laulajia ovatkin. Joo, ja tiedän kyllä, että Houstonkin on jo kuollut.
Ehkä yleissivistykseen kuitenkin kuuluu tuntea adelet, eli onhan tämä aika noloa. Eikä musiikkiakaan saisi kuuntelematta tuomita; mistä minä oikeasti voisin tietää, onko Adelen musiikki ylituotettua ja epäaitoa? Voisin selvittää asian lainaamalla artistin tuotannon kirjastosta. Jos tahtoisin soitella biisejään pianolla, lainaisin nuottikokoelman tai pari. Löytyy kyllä. Ehkä kokisin jonkinlaisen valaistumisen ja itsekin liittyisin kymmenien miljoonien fanien joukkoon. Pitäisi ottaa asioista selvää, ennen kuin julistaa ennakkoluulojaan.
Mutta en taida jaksaa. Kaipa joka ajalla on omat sankarinsa, ja vanhentuessaan useimmat ihmiset enemmän tai vähemmän jämähtävät nuoruutensa sankareihin. Sanotaan, että ihminen kuuntelee loppuikänsä sitä musiikkia, jota hän 18-vuotiaana kuunteli. Useimmiten musiikkimaku, niin kuin mielipiteet yleensäkin, pehmenevät ja liudentuvat, ja nuoruuden idolit ja into alkavat saada nostalgiakuorrutusta, joka on yhtä aikaa hellyttävää ja noloa. Nuoruuden idolit vaipuvat ehkä taustalle, mutta muistijälki jää kuitenkin elämään jonnekin alitajunnan syvimpiin kerrostumiin.
Ja niinpä jokainen irokeesinsa jakkupukuun vaihtanut perheenäiti tiistai-iltapäivän kassajonossa tuntee edelleen sen riemun, uhman ja nuoruuden kapinan, kun korvat nappaavat kaupan taustamusiikista Pellen biisin. Ei hän pogoamaan ala; on niin kuin ei olisi huomannutkaan, mutta hän muistaa ja tuntee. Ja 40 vuoden päästä vanhainkodissa papat moshaavat Sodomin tahtiin ja tuntuvat hoitohenkilökunnasta ihan yhtä noloilta kuin joku, joka tänään intoilee, että kyllä se Danny oli sitten kova.
”No niin, Jesse, lopetetaas se heiluminen. Tulee taas vaan paha olo ja putoaa tekarit suusta!”
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Ei pelkästään sanataidetta
En ole koskaan ollut kovin kummoinen piirtäjä. Näen kyllä mielessäni, millainen kuvasta pitäisi tulla, mutta siitä ei vain tule sen näköistä. Perspektiivit, varjot, liikkeen tuntu… en osaa niitä kuvata paperille. Joillekin se on ihan helppoa ja luontaista. Isäni on harrastanut ja osin tehnyt työkseenkin öljyvärimaalausta, mutta minulla piirtely jää tikku-ukkoasteelle. Toisaalta minusta tuntuu kummalta, jos joku ei osaa laulaa. Se käy minulta aivan itsestään, ja joskus aivan ihmetyttää, ettei joku saa toistettua sitä säveltä, minkä vaikkapa radiosta kuulee. Heille tilanne on ihan sama kuin minun piirtämiseni kanssa: oikea ääni ei vain tule ulos, vaikka varmaankin tietää, miltä sen pitäisi kuulostaa.
Piirustuskyvyttömyys ei estä taiteesta nauttimista tai taiteen harrastamista, mutta ehkä se hiukan kiinnostusta vähentää kuitenkin. Minulla on sadoittain cd-levyjä, mutta taidetta seinillä edustaa pari-kolme isän työtä ja yksi Pentti Kaskipuron grafiikkavedos, jonka aikoinaan sain yksivuotislahjaksi kummisedältä. Jokunen pikkuinen itse värkätty sisustustaulu löytyy myös (tyyliin ”kolme vanhaa karkkipaperia mustaa taustaa vasten”, tai vanhasta autolehdestä leikattu mainos). No, eipä kai seinille hirveästi enempää mahtuisikaan, kun kirjahyllyt ja kaapit peittävät ne jo lähes kokonaan.
Mummon vanhan seinäkellonkin voinee laskea taideteokseksi. Kyllä se aikaa näyttää: varttia vaille neljä ympäri vuorokauden. 1800-luvun lopun kello keskustelee viereisen Ikea-vitriinin kanssa sen verran ristiriitaisesti, että kiinteistöstailaajat varmaan itkisivät verikyyneleitä. Minusta kello kuitenkin sopii siihen, ja minähän siinä kämpässä asun.
Vaikka en muutenkaan ole mikään sisustussuuntautunut tai pohdiskele taideteosten feng shuita, niin kyllähän tavarat laitetaan paikoille, joihin ne omasta mielestä kuuluvat ja jossa ne tulevat parhaiten oikeuksiinsa ja silmää miellyttävät. Seinän värin tulee sointua tai sopia maalauksen väreihin ja paikan sijoittua sopivan harmonisesti ja symmetrisesti muuhun kalustukseen nähden. Toisaalta joskus juuri epäsymmetrisyys kerää huomion ja antaa jonkinlaisen pisteen iin päälle: ystäväni on sijoittanut erään hänelle tärkeän taulun omituisesti ja epäsymmetrisesti melkein katonrajaan. Sijainti, joka ainakin kerää katseet.
Jokainen valitsee itselleen sopivat taulut ja oivan avun tähänkin tarjoaa… kirjasto (ette varmaan arvanneet). Pääkirjastossa nimittäin sijaitsee taidelainaamo, josta voi lainata Ihan Oikeiden Taiteilijoiden töitä kotiinsa pientä kuukausivuokraa vastaan. Työtä voi pitää niin kauan kuin haluaa, ja kun koko hinta on tullut maksetuksi, lainaaja saa maalauksen omaksi. Tai, jos tuntuu, ettei työ sittenkään oikein sovi interiööriin, voi taulun palauttaa. Kätevää!
Taidelainaamo toimii Rauman pääkirjaston yläkerrassa. Se ei ole kirjastopalveluiden tuottama palvelu, vaan Rauman taidemuseo vastaa täysin toiminnasta. Kirjaston väki lähinnä sytyttää lainaamon valot ja tiedottaa Kuukauden Taiteilijasta sivuillaan. Silti tietenkin toivomme lainaamolle lisää käyttäjiä ja pidämme sitä tavallaan yhtenä kirjaston palveluista, ihan kuin pääkirjaston aulassa olevaa nuorisotoimen Cafe Käpälääkin. Ne täydentävät kirjaston tarjontaa ja kaikki voittavat.
Taidelainaamo on toiminut jo vuosia, ja ilmeisesti toiminta on ollut menestyksekästä. Kannattaa tulla tutustumaan, sillä tarjolla on suuri ja vaihtuva valikoima etenkin lähiseutujen taiteilijoiden töitä. Näistä voit valita seinällesi jotain uutta ja piristävää. Voit ostaa heti omaksi tai maksaa vähitellen. Taidelainaamo ei kauppaa sikaa säkissä. Reilu peli.
Taidelainaamon sääntöihin voit tutustua tästä.
Piirustuskyvyttömyys ei estä taiteesta nauttimista tai taiteen harrastamista, mutta ehkä se hiukan kiinnostusta vähentää kuitenkin. Minulla on sadoittain cd-levyjä, mutta taidetta seinillä edustaa pari-kolme isän työtä ja yksi Pentti Kaskipuron grafiikkavedos, jonka aikoinaan sain yksivuotislahjaksi kummisedältä. Jokunen pikkuinen itse värkätty sisustustaulu löytyy myös (tyyliin ”kolme vanhaa karkkipaperia mustaa taustaa vasten”, tai vanhasta autolehdestä leikattu mainos). No, eipä kai seinille hirveästi enempää mahtuisikaan, kun kirjahyllyt ja kaapit peittävät ne jo lähes kokonaan.
Mummon vanhan seinäkellonkin voinee laskea taideteokseksi. Kyllä se aikaa näyttää: varttia vaille neljä ympäri vuorokauden. 1800-luvun lopun kello keskustelee viereisen Ikea-vitriinin kanssa sen verran ristiriitaisesti, että kiinteistöstailaajat varmaan itkisivät verikyyneleitä. Minusta kello kuitenkin sopii siihen, ja minähän siinä kämpässä asun.
Vaikka en muutenkaan ole mikään sisustussuuntautunut tai pohdiskele taideteosten feng shuita, niin kyllähän tavarat laitetaan paikoille, joihin ne omasta mielestä kuuluvat ja jossa ne tulevat parhaiten oikeuksiinsa ja silmää miellyttävät. Seinän värin tulee sointua tai sopia maalauksen väreihin ja paikan sijoittua sopivan harmonisesti ja symmetrisesti muuhun kalustukseen nähden. Toisaalta joskus juuri epäsymmetrisyys kerää huomion ja antaa jonkinlaisen pisteen iin päälle: ystäväni on sijoittanut erään hänelle tärkeän taulun omituisesti ja epäsymmetrisesti melkein katonrajaan. Sijainti, joka ainakin kerää katseet.
Jokainen valitsee itselleen sopivat taulut ja oivan avun tähänkin tarjoaa… kirjasto (ette varmaan arvanneet). Pääkirjastossa nimittäin sijaitsee taidelainaamo, josta voi lainata Ihan Oikeiden Taiteilijoiden töitä kotiinsa pientä kuukausivuokraa vastaan. Työtä voi pitää niin kauan kuin haluaa, ja kun koko hinta on tullut maksetuksi, lainaaja saa maalauksen omaksi. Tai, jos tuntuu, ettei työ sittenkään oikein sovi interiööriin, voi taulun palauttaa. Kätevää!
Taidelainaamo toimii Rauman pääkirjaston yläkerrassa. Se ei ole kirjastopalveluiden tuottama palvelu, vaan Rauman taidemuseo vastaa täysin toiminnasta. Kirjaston väki lähinnä sytyttää lainaamon valot ja tiedottaa Kuukauden Taiteilijasta sivuillaan. Silti tietenkin toivomme lainaamolle lisää käyttäjiä ja pidämme sitä tavallaan yhtenä kirjaston palveluista, ihan kuin pääkirjaston aulassa olevaa nuorisotoimen Cafe Käpälääkin. Ne täydentävät kirjaston tarjontaa ja kaikki voittavat.
Taidelainaamo on toiminut jo vuosia, ja ilmeisesti toiminta on ollut menestyksekästä. Kannattaa tulla tutustumaan, sillä tarjolla on suuri ja vaihtuva valikoima etenkin lähiseutujen taiteilijoiden töitä. Näistä voit valita seinällesi jotain uutta ja piristävää. Voit ostaa heti omaksi tai maksaa vähitellen. Taidelainaamo ei kauppaa sikaa säkissä. Reilu peli.
Taidelainaamon sääntöihin voit tutustua tästä.
torstai 28. helmikuuta 2013
Antiikkisia ajatuksia
Pyysivät kirjoittamaan Satakirjastojen asiakaslehteen ”jonkun kirjastoaiheisen lyhyen kirjoituksen”. Uusi, joka talouteen jaettava asiakaslehti ilmestyy tänä vuonna 4 kertaa, ja sen on tarkoitus sisältää kirjasto- ja muuta asiaa melko rennolla otteella ja tavallista ihmistä kiinnostavasti. Ainakin Timo Koivusalosta on luvattu lehteen juttua ja Jenni Haukio on kaiketi lupautunut haastatteluun myöhemmin.
Painettu asiakaslehti on tutkimusten mukaan hyvä tapa tavoittaa nykyisiä ja potentiaalisia asiakkaita. Juuri tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi Rauman kaupungin asioista haetaan ja saadaan eniten tietoa sanomalehtien kautta ja suosituin kaupungin omista tiedotuskanavista on nimenomaan painettu Rauman tiedotuslehti. Heikkona puolena on tietenkin hinta: jokaiseen Satakunnan talouteen ilmaiseksi jaettava lehti ei olisi ilman erityistä valtion avustusta mahdollinen, ja jos/kun avustusta ei saada ensi vuodeksi, niin Satakirjastojen lehti ei ensi vuonna ilmesty.
Asiakaslehden juttuun selvittelin maailman ensimmäisten kirjastojen toimintaa, ja kun ei nyt tule muuta mieleen tähän blogikirjoitukseenkaan, niin jatketaan samasta aiheesta. Aleksandriassa, nykyisessä Egyptissä toimi aikoinaan, 300 eaa – n. 300, maailman suurin kirjasto, jota pidettiin antiikin mahtavien rakennusprojektien veroisena ihmeenä. Antiikin helleeninen kulttuuri piti tietoa, viisautta ja filosofiaa niin suuressa arvossa, että valtakunnan kirjastojen suuruus oli suoraan verrannollinen itse valtakunnan suuruuteen. Aleksandrian kirjastossa kokoelmiin yritettiin kerätä kaikki mahdollinen tieto, ja niinpä ne käsittivät ajan mittapuulla valtaisan määrän kirjoituksia papyruskääröillä. Eräät historioitsijat puhuivat jopa seitsemästäsadastatuhannesta kirjoituksesta.
Jotta halutut kirjoitukset pystyttiin löytämään kirjaston uumenista, valmistettiin myös suuri luettelo paikkatietoineen, aivan kuten nykyaikaisessakin kirjastossa. 120-osaisen luettelon plärääminen oli tosin varmaan hieman hankalampaa kuin Origosta hakeminen.
Hellenistisen kulttuurin valtiot kilpailivat kirjastojensa suuruudella. Aleksandrian pahin kilpailija oli Pergamon, jossa myös oli suuri kirjasto. Historioitsijoiden mukaan se sisälsi 200 000 kirjoitusta. Aleksandria ei suvainnut kilpailijansa kokoelmien kasvua, ja estääkseen sen, päätti faarao kieltää papyruksen viennin Pergamoniin. Johan lakkaisi aineistonhankinta, hän arveli. Pergamonilaisille tuli hätä käteen, mutta kuten tunnettua, hätä myös keksii keinot: he kehittivät eläimen nahasta valmistamalla uudenlaisen tallennusvälineen, joka loppujenlopuksi kestävämpänä ja helppokäyttöisempänä syrjäytti papyruksen kaikkialla. Keksintöä alettiin kutsu valmistuspaikkansa mukaisesti pergamentiksi.
Loppujen lopuksi Pergamonin kirjasto kuitenkin kilpailun hävisi, sillä roomalaisten vallattua nykyisen Egyptin alueen, ja osittain tuhottua Aleksandrian kokoelmat, siirsi Marcus Antonius myöhemmin Pergamonin kirjaston kokoelmat Aleksandriaan, suurieleisenä lahjana puolisolleen, Egyptin kuningatar Kleopatra VII:lle.
Nykyään pelkästään Satakirjastojen kokoelmissa on noin 2 miljoonaa nidettä, eli kokoelmamme on kolme kertaa mahtavampi kuin antiikin suuren ihmeen. Henkien taistossa Suomi olisi jyrännyt Aleksandrian 6-0. Mutta ehkä meillä olisi heiltä opittavaa suhtautumisessa tietoon ja sivistykseen. Ehkäpä Ptolemaios voisi opettaa meille osan siitä ylpeydestä ja kunnioituksesta, millä hän ja hänen aikalaisensa kirjastoon suhtautuivat. Valtaosalle maailman ihmisistä ei kirjasto vieläkään ole itsestäänselvyys, vaikka meille se näyttäytyy arkipäiväisenä. Joskus tekee hyvää miettiä sitä, kuinka etuoikeutettuja itse asiassa olemmekaan, ja mikä voimannäyte toimiva kirjastolaitos on. Onko kirjastolaitos vielä nykypäivänäkin yksi kansakunnan suuruuden mitta? Miksei olisi?
Painettu asiakaslehti on tutkimusten mukaan hyvä tapa tavoittaa nykyisiä ja potentiaalisia asiakkaita. Juuri tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi Rauman kaupungin asioista haetaan ja saadaan eniten tietoa sanomalehtien kautta ja suosituin kaupungin omista tiedotuskanavista on nimenomaan painettu Rauman tiedotuslehti. Heikkona puolena on tietenkin hinta: jokaiseen Satakunnan talouteen ilmaiseksi jaettava lehti ei olisi ilman erityistä valtion avustusta mahdollinen, ja jos/kun avustusta ei saada ensi vuodeksi, niin Satakirjastojen lehti ei ensi vuonna ilmesty.
Asiakaslehden juttuun selvittelin maailman ensimmäisten kirjastojen toimintaa, ja kun ei nyt tule muuta mieleen tähän blogikirjoitukseenkaan, niin jatketaan samasta aiheesta. Aleksandriassa, nykyisessä Egyptissä toimi aikoinaan, 300 eaa – n. 300, maailman suurin kirjasto, jota pidettiin antiikin mahtavien rakennusprojektien veroisena ihmeenä. Antiikin helleeninen kulttuuri piti tietoa, viisautta ja filosofiaa niin suuressa arvossa, että valtakunnan kirjastojen suuruus oli suoraan verrannollinen itse valtakunnan suuruuteen. Aleksandrian kirjastossa kokoelmiin yritettiin kerätä kaikki mahdollinen tieto, ja niinpä ne käsittivät ajan mittapuulla valtaisan määrän kirjoituksia papyruskääröillä. Eräät historioitsijat puhuivat jopa seitsemästäsadastatuhannesta kirjoituksesta.
Jotta halutut kirjoitukset pystyttiin löytämään kirjaston uumenista, valmistettiin myös suuri luettelo paikkatietoineen, aivan kuten nykyaikaisessakin kirjastossa. 120-osaisen luettelon plärääminen oli tosin varmaan hieman hankalampaa kuin Origosta hakeminen.
Hellenistisen kulttuurin valtiot kilpailivat kirjastojensa suuruudella. Aleksandrian pahin kilpailija oli Pergamon, jossa myös oli suuri kirjasto. Historioitsijoiden mukaan se sisälsi 200 000 kirjoitusta. Aleksandria ei suvainnut kilpailijansa kokoelmien kasvua, ja estääkseen sen, päätti faarao kieltää papyruksen viennin Pergamoniin. Johan lakkaisi aineistonhankinta, hän arveli. Pergamonilaisille tuli hätä käteen, mutta kuten tunnettua, hätä myös keksii keinot: he kehittivät eläimen nahasta valmistamalla uudenlaisen tallennusvälineen, joka loppujenlopuksi kestävämpänä ja helppokäyttöisempänä syrjäytti papyruksen kaikkialla. Keksintöä alettiin kutsu valmistuspaikkansa mukaisesti pergamentiksi.
Loppujen lopuksi Pergamonin kirjasto kuitenkin kilpailun hävisi, sillä roomalaisten vallattua nykyisen Egyptin alueen, ja osittain tuhottua Aleksandrian kokoelmat, siirsi Marcus Antonius myöhemmin Pergamonin kirjaston kokoelmat Aleksandriaan, suurieleisenä lahjana puolisolleen, Egyptin kuningatar Kleopatra VII:lle.
Nykyään pelkästään Satakirjastojen kokoelmissa on noin 2 miljoonaa nidettä, eli kokoelmamme on kolme kertaa mahtavampi kuin antiikin suuren ihmeen. Henkien taistossa Suomi olisi jyrännyt Aleksandrian 6-0. Mutta ehkä meillä olisi heiltä opittavaa suhtautumisessa tietoon ja sivistykseen. Ehkäpä Ptolemaios voisi opettaa meille osan siitä ylpeydestä ja kunnioituksesta, millä hän ja hänen aikalaisensa kirjastoon suhtautuivat. Valtaosalle maailman ihmisistä ei kirjasto vieläkään ole itsestäänselvyys, vaikka meille se näyttäytyy arkipäiväisenä. Joskus tekee hyvää miettiä sitä, kuinka etuoikeutettuja itse asiassa olemmekaan, ja mikä voimannäyte toimiva kirjastolaitos on. Onko kirjastolaitos vielä nykypäivänäkin yksi kansakunnan suuruuden mitta? Miksei olisi?
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Tule kirjastoon! Tulisit nyt!
Eilen kerrottiin, että taiteilija Riiko Sakkinen kätki performanssissaan 1000 euroa vitosen seteleinä lempikirjojensa väliin Richardinkadun kirjastossa Helsingissä. Ihan oikeaa rahaa siis, taiteilijan nimmarilla varustettuna. Löytäjä sai pitää. Lehtijuttuhan moisesta tempauksesta tuli, ja voisi kuvitella, että tänään on kirjastossa vilskettä. Euran kirjastossa toteutimme joskus samantyylisen kilpailun: rahan sijasta satunnaisten kirjojen välistä löytyi arpa; jokaisessa pikkupalkinto ja päävoittona laivaristeily. Onnellista voittajaa haastateltiin paikallislehteen. Muutaman kympin uhrauksella olimme saaneet paljon positiivista näkyvyyttä. Olimme markkinoineet itseämme tehokkaasti. Nykyään pitää.
2000-luvun puolivälissä alettiin nimittäin kirjastoissa huolestua: mitäs jos kirjat ja lehdet eivät enää riitä ihmisille? Mitäs jos kaikki hankkivat netin, eivätkä enää jonota kirjaston koneille? Mitäs jos musiikkia aletaankin ladata sieltä netistä? Mitäs jos lapset eivät enää ehdi eivätkä tykkää lukea? Mitäs jos ei enää tule uusia harrypottereita? Mitäs jos lukeminen menee vallan muodista, mitäs jos nousukausi tekee lainaamisen ajatuksesta jotenkin säälittävää, vanhanaikaista ja köyhää… mitäs jos kukaan ei enää tule tänne? Mitäs me sitten keksitään?
Strategioihin ilmestyi termi ”palvelujen markkinointi”. Ihmisiä piti houkutella kirjastoon keksimällä uusia konsepteja ja toimintatapoja. Piti järjestää entistä enemmän tapahtumia. Piti kyseenalaistaa kirjaston perustoiminta-ajatukset. Piti olla yhteistyössä muiden kulttuurialan toimijoiden, median ja yksityisen sektorin kanssa.
2000-luvun ensimmäisen kymmenen puolivälissä alkaneen kävijä- ja lainauslukujen laskun torjuminen synnytti kirjastoissa muutoksen. Avauduttiin ja jalkauduttiin ulos ja otettiin markkinahenkisempi näkökulma asioihin. Joskus alkoi tuntua, että mentiin toiseen äärimmäisyyteen. Virkailijabunkkeriinsa linnoittautuneesta nutturapäästä tuli epätoivoinen sisäänheittäjä, joka helppoheikin lailla hassuissa vaatteissaan aneli kävijöitä kirjastoon ulko-oven edessä. Tulkaa ja arvostakaa meitä, meiltä saa kaikkea ilmaiseksi, kunhan vaan tulette, rakkaat asiakkaat…rouva siellä, lainatkaa tästä kirja, oikein hyvä, joulun suosikki…eikö? ai te ette ole lukunaisia… no ottakaa elokuva, hyvä elokuva, romantiikkaa vähän elämään…ette ehdi…no ottakaa sykemittari? sähkömittari? hyppynaru? ompelukone? lainatkaa nyt edes kirjastovirkailija hetkeksi ihan omaan käyttöön! miehiäkin löytyy…salskeita nuoria miehiä…
Kyllähän näillä lehtiin pääsi, paikallislehtiin nyt ainakin. Ehkä markkinointi tehosikin, sillä kirjaston käytön alamäki on taittunut. Todennäköisemmin se kuitenkin johtuu pitkään jatkuneesta taloudellisesta epävarmuudesta. Huonoina aikoina kirjasto vetää. Sama koskee muuten huonoa säätäkin: sateinen kesä on kirjastotyöntekijän suosikki (mikäli ei ole lomalla). Silloin asiakkaita käy tungokseen asti, kun rannalla ei voi maata.
Erilaisia temppuja keksiessä tuntuivat itse asiakkaan toiveet usein unohtuvan, tai jos niitä kuultiinkin, ei aina uskottu. Kirjaston käyttäjät kun yleensä sanovat, että hakevat kirjastosta kirjoja ja lukevat lehtiä. Ei heillä ole ompelukoneen tai kävelysauvojen lainaaminen ensimmäisenä mielessä. Tokihan on heitä, joista olisi kiva kun kirjastosta saisi sitä sun tätä tarpeellista. On helppo luetella haastattelussa mitä kaikkea hauskaa olisi kirjastossa kiva olla. Niin se vaan kuitenkin on, että kirjoja lainaamaan tänne edelleen tullaan. Laaja kirjakokoelma on se, mitä kirjastosta oletetaan löytyvän. Kaikki muu on sitä ”ihan kivaa”, mutta eivät ne perustehtäväämme korvaa.
Avoimuutta ja nykyaikaisuutta kirjasto totta kai tarvitsee. Trendejä pitää haistella ja ennakoida, ja muuttaa toimintatapoja ajanmukaisiksi. Ideana ei kuitenkaan ole kävijöiden epätoivoinen kalastelu temppuja tekemällä. Pääasia on aina asiakkaan palvelu ja hänen tarpeisiinsa vastaaminen. Viralliset tilastot keskittyvät kävijä- ja lainauslukuihin, koska asiakkaan tyytyväisyyden tasoa on tilinpäätöksiin vaikea kuvata. Mutta eiväthän pelkästään käyttö- ja lainausluvut kirjaston onnistumisesta tai käyttäjien tyytyväisyydestä kerro. Kävijämäärät ovat laskussa, koska nettikirjasto mahdollistaa lainojen uusimisen ja varausten teon kotoa: ei tarvitse enää fyysisesti kävellä kirjastoon. Vaikka asiakkaita käy vähemmän, lainoja tulee kuitenkin enemmän.
Mahdollisimman suuri kävijämäärä ei olekaan mikään autuaaksi tekevä asia, eikä se kerro asiakkaiden tyytyväisyydestä. Eivät siitä kerro lainausluvutkaan: ei asiakas, joka lainaa kaksi kirjaa, ole välttämättä kaksi kertaa tyytyväisempi kuin hän, joka lainasi yhden kirjan. Kaikkein tyytyväisin voi olla hän, joka ei lainannut yhtään kirjaa, mutta löysi kirjastosta haluamansa tiedon tai päivän lehden, taikka onnistui jättämään nettihuutokauppaan voittavan tarjouksen viime minuuteilla, vaikka kotikone oli hajalla. Perustehtävämme onnistuminen tekee asiakkaat tyytyväiseksi.
Joskus voi silti kätkeä vitosia kirjojen väliin. Mutta kiitokseksi, ei houkuttimeksi.
2000-luvun puolivälissä alettiin nimittäin kirjastoissa huolestua: mitäs jos kirjat ja lehdet eivät enää riitä ihmisille? Mitäs jos kaikki hankkivat netin, eivätkä enää jonota kirjaston koneille? Mitäs jos musiikkia aletaankin ladata sieltä netistä? Mitäs jos lapset eivät enää ehdi eivätkä tykkää lukea? Mitäs jos ei enää tule uusia harrypottereita? Mitäs jos lukeminen menee vallan muodista, mitäs jos nousukausi tekee lainaamisen ajatuksesta jotenkin säälittävää, vanhanaikaista ja köyhää… mitäs jos kukaan ei enää tule tänne? Mitäs me sitten keksitään?
Strategioihin ilmestyi termi ”palvelujen markkinointi”. Ihmisiä piti houkutella kirjastoon keksimällä uusia konsepteja ja toimintatapoja. Piti järjestää entistä enemmän tapahtumia. Piti kyseenalaistaa kirjaston perustoiminta-ajatukset. Piti olla yhteistyössä muiden kulttuurialan toimijoiden, median ja yksityisen sektorin kanssa.
2000-luvun ensimmäisen kymmenen puolivälissä alkaneen kävijä- ja lainauslukujen laskun torjuminen synnytti kirjastoissa muutoksen. Avauduttiin ja jalkauduttiin ulos ja otettiin markkinahenkisempi näkökulma asioihin. Joskus alkoi tuntua, että mentiin toiseen äärimmäisyyteen. Virkailijabunkkeriinsa linnoittautuneesta nutturapäästä tuli epätoivoinen sisäänheittäjä, joka helppoheikin lailla hassuissa vaatteissaan aneli kävijöitä kirjastoon ulko-oven edessä. Tulkaa ja arvostakaa meitä, meiltä saa kaikkea ilmaiseksi, kunhan vaan tulette, rakkaat asiakkaat…rouva siellä, lainatkaa tästä kirja, oikein hyvä, joulun suosikki…eikö? ai te ette ole lukunaisia… no ottakaa elokuva, hyvä elokuva, romantiikkaa vähän elämään…ette ehdi…no ottakaa sykemittari? sähkömittari? hyppynaru? ompelukone? lainatkaa nyt edes kirjastovirkailija hetkeksi ihan omaan käyttöön! miehiäkin löytyy…salskeita nuoria miehiä…
Kyllähän näillä lehtiin pääsi, paikallislehtiin nyt ainakin. Ehkä markkinointi tehosikin, sillä kirjaston käytön alamäki on taittunut. Todennäköisemmin se kuitenkin johtuu pitkään jatkuneesta taloudellisesta epävarmuudesta. Huonoina aikoina kirjasto vetää. Sama koskee muuten huonoa säätäkin: sateinen kesä on kirjastotyöntekijän suosikki (mikäli ei ole lomalla). Silloin asiakkaita käy tungokseen asti, kun rannalla ei voi maata.
Erilaisia temppuja keksiessä tuntuivat itse asiakkaan toiveet usein unohtuvan, tai jos niitä kuultiinkin, ei aina uskottu. Kirjaston käyttäjät kun yleensä sanovat, että hakevat kirjastosta kirjoja ja lukevat lehtiä. Ei heillä ole ompelukoneen tai kävelysauvojen lainaaminen ensimmäisenä mielessä. Tokihan on heitä, joista olisi kiva kun kirjastosta saisi sitä sun tätä tarpeellista. On helppo luetella haastattelussa mitä kaikkea hauskaa olisi kirjastossa kiva olla. Niin se vaan kuitenkin on, että kirjoja lainaamaan tänne edelleen tullaan. Laaja kirjakokoelma on se, mitä kirjastosta oletetaan löytyvän. Kaikki muu on sitä ”ihan kivaa”, mutta eivät ne perustehtäväämme korvaa.
Avoimuutta ja nykyaikaisuutta kirjasto totta kai tarvitsee. Trendejä pitää haistella ja ennakoida, ja muuttaa toimintatapoja ajanmukaisiksi. Ideana ei kuitenkaan ole kävijöiden epätoivoinen kalastelu temppuja tekemällä. Pääasia on aina asiakkaan palvelu ja hänen tarpeisiinsa vastaaminen. Viralliset tilastot keskittyvät kävijä- ja lainauslukuihin, koska asiakkaan tyytyväisyyden tasoa on tilinpäätöksiin vaikea kuvata. Mutta eiväthän pelkästään käyttö- ja lainausluvut kirjaston onnistumisesta tai käyttäjien tyytyväisyydestä kerro. Kävijämäärät ovat laskussa, koska nettikirjasto mahdollistaa lainojen uusimisen ja varausten teon kotoa: ei tarvitse enää fyysisesti kävellä kirjastoon. Vaikka asiakkaita käy vähemmän, lainoja tulee kuitenkin enemmän.
Mahdollisimman suuri kävijämäärä ei olekaan mikään autuaaksi tekevä asia, eikä se kerro asiakkaiden tyytyväisyydestä. Eivät siitä kerro lainausluvutkaan: ei asiakas, joka lainaa kaksi kirjaa, ole välttämättä kaksi kertaa tyytyväisempi kuin hän, joka lainasi yhden kirjan. Kaikkein tyytyväisin voi olla hän, joka ei lainannut yhtään kirjaa, mutta löysi kirjastosta haluamansa tiedon tai päivän lehden, taikka onnistui jättämään nettihuutokauppaan voittavan tarjouksen viime minuuteilla, vaikka kotikone oli hajalla. Perustehtävämme onnistuminen tekee asiakkaat tyytyväiseksi.
Joskus voi silti kätkeä vitosia kirjojen väliin. Mutta kiitokseksi, ei houkuttimeksi.
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Karkkilakko
Nyt kun moni tipaton tammikuu on päättymässä ja vielä useampi päättyi jo pari viikkoa sitten; nyt kun kuntosalin kausikortti on jo monella kuivumassa; nyt kun tarvitaan kannustusta ja rohkaisua terveisiin elämäntapoihin. Nyt on aika kirjoittaa tunnustuksellinen kertomus: ”Näin minä onnistuin”.
Se oli Sotkun munkki, joka oli viimeinen pisara. Tai viimeinen pala. Sen jälkeen elimistö päätti, että nyt loppuu roskaruuan ahtaminen ja viestitti sanomansa ankaralla vatsanpoltteella. Monen päivän makkara-, sipsi- ja olutkuuri mökillä oli loppu.
Ihan tavallinen pidennetty mökkijuhannus kavereiden kanssa Säkylässä se oli ollut. Perinteisiin kuului käydä Huovinrinteellä munkkikahveilla. Taidettiin käydä kaksikin kertaa. Jälkimmäinen vaaleanpunainen pumada sai päätöksen syntymään: nyt alkoi karkkilakko. Ensimmäistä kertaa huomasi, että kyllä sillä vaan jotain merkitystä on, mitä suuhunsa tunkee.
Mökiltä päästyäni laadin suunnitelman, joka oli yksinkertaisuudessaan seuraava: en osta kaupasta ainuttakaan karkkia, en keksejä, en sipsejä enkä mitään muutakaan kaloripitoista turhaa. Ennen oli pieni karkkipussi osunut ostoskoriin käytännössä joka reissulla, ihan vaan tavan vuoksi. Suklaakeksipaketti oli aina kaapissa ja hupeni sieltä viimeistään viikon sisällä. Nyt tulisi tavoille muutos.
Tiesin, että on aivan turha kuvitella jotain kevytratkaisua, tyyliin ”ostan karkkia, mutta syön vain vähän… pistän loput kaappiin…”. Ei sellainen toimi. Peli on raakaa, kaikki tai ei mitään. Yhden helpotuksen sääntöihin tein: jos herkut ostaa joku muu, silloin saa syödä. Näin ei elämästä tule ihan ankeaa, eikä tarvitse kärvistellä salaattia järsien muiden lappoessa herkkuja. Mutta sinkkutaloudessa voi itse määrätä mitä kaupasta kantaa.
Tästä sainkin suorastaan filosofisen oivalluksen ja mikäli olisin hieman markkinahenkisempi, tuotteistaisin sen oitis. Uusi, mullistava laihdutusmenetelmä. Menetelmä, jossa saat syödä mitä vain kotoasi löydät. Menetelmä, josta voisi käyttää vaikkapa nimitystä Laihduttajan Kauppataistelu. Menetelmä, jossa joudut torjumaan kiusaukset vain kaupassa ollessasi.
Pointti on se, että jos pääsee kaupasta ulos ostamatta mitään turhaa, on voittanut. Kauppa on ainoa paikka, missä pitää kilvoitella ja vastustaa houkutuksia. Kun olet päässyt ovesta pihalle ilman ainuttakaan turhaa herkkua kassissasi, ei herkkuja löydy kodistasikaan! Kukaan ei niitä sinne kanna, ja kun niitä ei siellä ole, et voi niitä syödä. Kas näin yksinkertaista se on. Unohda Nutrilett ja kaalipaastot: Laihduttajan Kauppataistelu tuottaa taatusti tuloksia. Samalla säästät rahaa, eikä ponnistella tarvitse kuin vain harvoin, eli silloin kun kuljet sen karkkihyllyn tai jäätelöaltaan ohi. Ja kuvittele sitä nautintoa joka kerta kun selviät voittajana ulos. Muista laihdutusmenetelmistä poiketen Laihduttajan Kauppataistelu lihottaa ainoastaan lompakkoasi eikä vaadi rankkaa treeniä ja hikeä. Toki liikunta nopeuttaa tuloksia, mutta tarkoituksena onkin pysyvä ja järkevä elämänmuutos.
Nyt on yli puoli vuotta mennyt, eikä tule enää mieleenkään ostaa karkkia tai suklaakeksipakettia kaupasta. Ne eivät enää houkuttele. Vain pari ensimmäistä viikkoa olivat vähän vaikeampia, sen jälkeen kaikki on sujunut hyvin ilman ainuttakaan retkahdusta. Jos joku tarjoaa karkin tai viinerin, syön sen kyllä, mutta ei niitä kukaan eteeni selkä vääränä kanna. ”Ei kyläkakko lihota”, kuuluu huittislainen sanontakin. Kiloja on pudonnut 5, eikä niitä kai tästä kropasta enempää tarvitsekaan pudottaa, mutta onhan herkkuihin normaalisti hukkaan heitetty ja nyt säästetty rahasummakin jo ihan kiva saavutus. Parasta on kuitenkin mielihyvä siitä, että on tahdonvoimaa ja sitkeyttä toteuttaa se, minkä itselleen lupaa. Kyllä se sinultakin onnistuu.
Se oli Sotkun munkki, joka oli viimeinen pisara. Tai viimeinen pala. Sen jälkeen elimistö päätti, että nyt loppuu roskaruuan ahtaminen ja viestitti sanomansa ankaralla vatsanpoltteella. Monen päivän makkara-, sipsi- ja olutkuuri mökillä oli loppu.
Ihan tavallinen pidennetty mökkijuhannus kavereiden kanssa Säkylässä se oli ollut. Perinteisiin kuului käydä Huovinrinteellä munkkikahveilla. Taidettiin käydä kaksikin kertaa. Jälkimmäinen vaaleanpunainen pumada sai päätöksen syntymään: nyt alkoi karkkilakko. Ensimmäistä kertaa huomasi, että kyllä sillä vaan jotain merkitystä on, mitä suuhunsa tunkee.
Mökiltä päästyäni laadin suunnitelman, joka oli yksinkertaisuudessaan seuraava: en osta kaupasta ainuttakaan karkkia, en keksejä, en sipsejä enkä mitään muutakaan kaloripitoista turhaa. Ennen oli pieni karkkipussi osunut ostoskoriin käytännössä joka reissulla, ihan vaan tavan vuoksi. Suklaakeksipaketti oli aina kaapissa ja hupeni sieltä viimeistään viikon sisällä. Nyt tulisi tavoille muutos.
Tiesin, että on aivan turha kuvitella jotain kevytratkaisua, tyyliin ”ostan karkkia, mutta syön vain vähän… pistän loput kaappiin…”. Ei sellainen toimi. Peli on raakaa, kaikki tai ei mitään. Yhden helpotuksen sääntöihin tein: jos herkut ostaa joku muu, silloin saa syödä. Näin ei elämästä tule ihan ankeaa, eikä tarvitse kärvistellä salaattia järsien muiden lappoessa herkkuja. Mutta sinkkutaloudessa voi itse määrätä mitä kaupasta kantaa.
Tästä sainkin suorastaan filosofisen oivalluksen ja mikäli olisin hieman markkinahenkisempi, tuotteistaisin sen oitis. Uusi, mullistava laihdutusmenetelmä. Menetelmä, jossa saat syödä mitä vain kotoasi löydät. Menetelmä, josta voisi käyttää vaikkapa nimitystä Laihduttajan Kauppataistelu. Menetelmä, jossa joudut torjumaan kiusaukset vain kaupassa ollessasi.
Pointti on se, että jos pääsee kaupasta ulos ostamatta mitään turhaa, on voittanut. Kauppa on ainoa paikka, missä pitää kilvoitella ja vastustaa houkutuksia. Kun olet päässyt ovesta pihalle ilman ainuttakaan turhaa herkkua kassissasi, ei herkkuja löydy kodistasikaan! Kukaan ei niitä sinne kanna, ja kun niitä ei siellä ole, et voi niitä syödä. Kas näin yksinkertaista se on. Unohda Nutrilett ja kaalipaastot: Laihduttajan Kauppataistelu tuottaa taatusti tuloksia. Samalla säästät rahaa, eikä ponnistella tarvitse kuin vain harvoin, eli silloin kun kuljet sen karkkihyllyn tai jäätelöaltaan ohi. Ja kuvittele sitä nautintoa joka kerta kun selviät voittajana ulos. Muista laihdutusmenetelmistä poiketen Laihduttajan Kauppataistelu lihottaa ainoastaan lompakkoasi eikä vaadi rankkaa treeniä ja hikeä. Toki liikunta nopeuttaa tuloksia, mutta tarkoituksena onkin pysyvä ja järkevä elämänmuutos.
Nyt on yli puoli vuotta mennyt, eikä tule enää mieleenkään ostaa karkkia tai suklaakeksipakettia kaupasta. Ne eivät enää houkuttele. Vain pari ensimmäistä viikkoa olivat vähän vaikeampia, sen jälkeen kaikki on sujunut hyvin ilman ainuttakaan retkahdusta. Jos joku tarjoaa karkin tai viinerin, syön sen kyllä, mutta ei niitä kukaan eteeni selkä vääränä kanna. ”Ei kyläkakko lihota”, kuuluu huittislainen sanontakin. Kiloja on pudonnut 5, eikä niitä kai tästä kropasta enempää tarvitsekaan pudottaa, mutta onhan herkkuihin normaalisti hukkaan heitetty ja nyt säästetty rahasummakin jo ihan kiva saavutus. Parasta on kuitenkin mielihyvä siitä, että on tahdonvoimaa ja sitkeyttä toteuttaa se, minkä itselleen lupaa. Kyllä se sinultakin onnistuu.
perjantai 18. tammikuuta 2013
Jotain positiivistakin
Katsoin eilen päivällä netistä Taloussanomien uutiset ja luin, että UPM lakkauttaa koko Rauman paperitehtaansa. Siinähän kaatuu koko kaupunki, ajattelin kauhuissani. Menin naapurihuoneeseen asiaa puimaan ja sain hieman lievitystä järkytykseeni: ei sentään koko tehdas lakkaa, vaan vain yksi neljästä paperikoneesta. On se silti 25 % sekin, ja työttömäksi veikataan jäävän yhdeksisenkymmentä työntekijää. Aikaisemmin telakalta on kuulunut huonoja uutisia. Maailmantalouden taantuman aallot alkavat ilmeisesti lyödä jo Raumalle saakka. Pari vuotta ollaankin ikään kuin kyyristelty aallonmurtajan suojissa, ja katseltu, kuinka muualla menee huonosti.
No, toisaalta Rolls-Royce ja Steerprop kuulemma porskuttavat potkureineen reippaassa myötätuulessa, eikä tässä mikään maailmanlopun tunnelma ole muutenkaan. Joka puolelta sinkoilevien huonojen uutisten sekaan silti kaipaisi lisääkin hyvää.
Siispä kannetaan oma korsi kekoon ja kerrotaan, että Rauman kirjastolaitos ainakin voi hyvin ja lainausluvut nousivat taas viime vuodesta. Prosentilla vain, mutta kumminkin. Keskimäärin Rauman kirjastosta tehdään 21,8 lainaa/asukas/vuosi. Se on hyvä lukema maan- ja maailmanlaajuisesti. Satakunnassa sillä saavuttaa kolmannen sijan Eurajoen ja Porin jälkeen. Olin uhonnut vuoden 2012 alussa Porin kaupunginkirjaston johtaja Asko Hurstille, että ohitamme heidät, mutta niin vain kävi, että heilläkin lainaus nousi prosentilla, joten olemme edelleen n. 0,2 lainaa jäljessä/asukas. Mutta onhan Pori toki maakuntakirjasto, ja painii periaatteessa ihan eri sarjassa, voi lohdutella. Tänä vuonna kyllä näytetään.
Mikäli joku muistaa, niin runsas vuosi sitten kirjoitin Kodisjoen kirjaston hiipuvasta käytöstä ja olin menossa pitämään sinne pientä hätäkokousta. Toisenkin kerran kävin Kodisjoella puhumassa seurakunnan kutsumana. Eihän esitykset mitään kuulijarynnäkköä aiheuttaneet, mutta ihmeesti vaan meni sanoma perille. Käytön oli kasvettava, ja kyllä se kasvoikin: 36% enemmän lainoja kuin vuonna 2011! Tietenkin pieniin lukuihin on helpompi saada suurta prosentuaalista kasvua, mutta kyllä kai tästä sen päätelmän uskaltaa tehdä, että palvelulla näyttäisi tarvetta olevan, ja että pieni patistelu herättää huomaamaan asian tärkeyden. Toivottavasti kodisjokelaiset käyttävät kirjastoaan reippaasti myös tänä vuonna, ja huomaavat mahdollisuuden tilata aineistoa myös muista kirjastoista.
Pääkirjastosta annettiin viime vuonna yli 490 000 lainaa. Espoon kirjasto listailee Suomen vilkkaimpia kirjastoja ihan rakennuskohtaisesti, ja huhun mukaan Rauman pääkirjasto mahtuisi tuohon TOP-30 –listaukseen. Kun muistetaan, että ko. listalla verrataan yksittäisiä kirjastorakennuksia väestöpohjasta riippumatta, niin vajaan 40000 asukkaan kaupungin kirjaston mukanaolo on kyllä mainio suoritus. Tosin onhan käyttö ollut Raumalla takavuosina vieläkin vilkkaampaa. Vuodet 2003-2004 olivat koko Suomessa kirjastonkäytön huippuvuosia, ja Raumalla kellotettiin yli 25 lainaa vuodessa asukasta kohden. Näihin aikoihin ei varmaankaan enää ole paluuta. Tai: mitäs se muuta vaatii, kuin että jokainen lainaa ne 25 kirjaa, lehteä, cd:tä tai elokuvaa vuodessa. Kaksi kuukaudessa ja kesälomalle yksi ylimääräinen. Ei todellakaan vaikeaa, loppujen lopuksi.
Ja mitä tämä lysti sitten maksoi? Tilinpäätöstä sorvaillaan näinä päivinä ahkerasti, ja mikäs on sorvatessa, kun tulotavoitteet ylitettiin ja menoraami alitettiin ja käyttö kasvoi. Hintalappu on kokolailla tasan 2,6 miljoonaa, josta palkkoja ja muita henkilöstökuluja 1,4 miljoonaa, lähes 800 000 euroa sisäisiä vuokra-, siivous-, ja atk-ylläpitomaksuja (jotka siis siirtyvät periaatteessa kaupungin taskusta toiseen) ja 365 000 euroa aineistohankintaan. Koko laitos 65 euroa/raumalainen/vuosi. On se aika halpaa näinä aikoina.
Saa sillä toki vaikka 40 litraa bensaakin. Sen verran minulla menee työmatkoihin viikossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)