perjantai 25. lokakuuta 2013

Vapaaehtoistyötä

Kävin poliisiasemalla; uusi passi piti hakea. Virkailija näytti tutulta. Ei tosin siltä virkailijalta, jonka tiesin luukulla normaalisti istuvan: kopissa istuikin naapurini. Hmm… tämäpä outoa.

”Hei, olet uusissa hommissa aloittanut?”, avasin. ”Juu, tää on tämmöistä vapaaehtoistyötä”, naapuri vastasi. ”Vapaaehtoistyötä?” ”Juu-u, poliisien määrärahoja leikattiin niin, ettei palveluja voi pitää auki kuin vapaaehtoisvoimin. Päivystän täällä muutaman tunnin päivässä.” ”Oho, onko noin kurjaksi mennyt julkinen rahoitus?”, äimistelin. ”et saa mitään palkkaa?... ja eihän sulla ole mitään koulutustakaan tuohon..??”

”No ei tässä mitään koulutusta tarvita”, naapurivirkailija tuhahti ja huiskautti huolettomana kättään. ”Tässä vaan istutaan. Käsken tulemaan huomenna uudestaan, jos joku jotain kysyy.” ”Jaa…”, vastasin ihan hämmentyneenä. ”Mites se nyt… eihän tuo tuolla lailla toimi…”, mutisin.

”Kyllä täällä saa ajan kulumaan: täällä on semmonen ohjelma, mistä näkee koko läänin ihmisten kaikki rikokset! Arvaas, kuinka monta kertaa se yks Arska siitä tienristeyksestä on viety putkaan tänä vuonna ryyppäämisen takia”, naapuri vinkkasi silmää. ”En mä…öh… oisko sulla se mun passi?”, sain sanotuksi. Olo tuntui epätodelliselta. ”En mä semmosista mitään tiedä, oon vaan vapaaehtoinen. Tuu huomenna uudestaan, klo 12 pitäis olla oikea päivystäjä tunnin verran paikalla. Mutta kannattaa tulla jonottamaan jo yhdeltätoista, jos meinaat keritä!”

Poistuin epäuskoisena. Lähdin hakemaan lasta tarhasta. Tarhan pihalla suuri lauma lapsia leikki omin päin. Tai jotkut leikkivät. Jotkut tappelivat ja jotkut hortoilivat yksinään ympäri pihaa. Huuto ja itku kuului kauas. Missä kaikki aikuiset olivat?

Nappasin oman nelivuotiaani kura-asuisen ja –naamaisen joukon keskeltä. ”Missäs kaikki tädit on”?, ihmettelin hänelle. ”Ei oo tätejä!”, poika sanoi tomerasti. ”Mitä… ei oo? Ei saa narrata”, vastasin, katse pihamaata haravoiden. ”Kuka teitä on vahtinut?” ”Se on yks Sepi, mut se lähti”, vastasi kuranaama.

”Sepi? Mikä ihmeen Sepi? Missä tädit on?” Aloin huolestua nyt todenteolla. Pihalla ei näkynyt yhtään kouluikäistä ja lapset pyörivät kuka missäkin. ”Sepi meni sisälle nukkumaan, niin Eemeli ja Joonatan lähtivät kaupungille!”, lapsi ilmoitti iloisena. ”Mutta se ei ollut hauskaa, kun Jesse heitti mua lapiolla”, hän sitten sanoi apeana.

”Missä se Sepi on? Mitä tämä nyt on?”, toistelin enemmän itsekseni ja retuutin lapsen sylissäni päiväkodin ulko-ovelle. Se oli lukossa ja ovessa oli kyltti: ”klo 13-16 päiväkotia hoidetaan vapaaehtoisvoimin. Vanhempia pyydetään huomioimaan, että palvelussa saattaa olla puutteita tänä aikana. Henkilökuntamme on paikalla taas huomenna klo 9-13 välisenä aikana. Tervetuloa!”

”Ei ole totta! Tämähän on ihan hullua!”, huudahdin kauhuissani. Minua huimasi, ja yhtäkkiä ympärilleni kokoontuneiden itkevien ja nauravien lasten melu paisui korvia huumaavaksi. ”Ei tämä ole totta!” huusin. ”Mulla on pissahätä!”, sanoi joku.

Heräsin hikisenä ja sydän hakaten. Yksin, kotona. Ilman passia, ilman lasta. Eihän minulla edes ollut lasta. Se oli ollut painajainen. Kamala painajainen.

Järjetöntä. Täysin alalle kouluttautumattomat satunnaiset ihmiset pyörittämässä julkisia palveluita ja henkilötietorekistereitä tutkimassa. Eihän siitä tulisi mitään. Ihan hullu uni. Sain pienen hymynpoikasen huulille, ja hengityskin alkoi jo rauhoittua. Kaikkea sitä ihmismieli kuvittelee.

Laitoin teeveden kiehumaan ja hain lehden laatikosta. Haukkasin voileipää ja silmäilin otsikoita. Syyriaa…tupoa…jääkiekkoa… mjaaa… sitten sydämeni loikkasi kurkkuun ja juututti sinne myös leipäpalan. Köhin ja yskin vedet silmissä. Sain hädin tuskin selvää otsikosta. ”Jyväskylän Kypärämäen kirjasto pyörii vapaaehtoisvoimin”, siinä luki. ”Kokeilua ollaan laajentamassa Kuokkalan sivukirjastoon”

perjantai 11. lokakuuta 2013

Tietoyhteiskuntaa rakentamassa

Viimeksi maalailin uhkakuvia siitä, miten käy digitalisoitumisen kelkasta pudonneille. Jos ei ole taitoja tai mahdollisuutta käyttää tietoverkkoja ja -välineitä, saattaa vaarassa olla jopa osallistuminen yhteiskunnan toimintaan ja mahdollisuudet yhteiskuntaan vaikuttamiseen. Voisi kuvitella, että kun tietokoneet ovat olleet arjessamme jo parikymmentä vuotta, niiden pitäisi olla tuttuja kaikille. Käytäntö kuitenkin osoittaa toista. Maassamme on valtavasti ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää tietokoneita, internetiä tai tietokoneohjelmia, koska eivät ole niihin koskaan tutustuneet.

Kuilu osaajien ja osaamattomien välillä on suuri: näppärille mikään digitaalinen suojaus ei ole este. Muutama päivä sitten kerrottiin, että ylioppilastutkintolautakunnan järjestämässä kilpailussa sähköisen ylioppilaskokeen koeversio hakkeroitiin helposti kymmenillä eri konsteilla. Tästä tentistä olisivat kaikki saaneet huipputuloksia, koska huijaaminen oli osaajille helppoa. Jotkut liikkuvat tietoverkoissa ja koodien keskellä kuin kotonaan. Toisille taas hiirenkin käyttö on ihan uusi asia.

Eihän se taito geeneissä tule, vaan kokemuksen ja harjoittelun kautta. Ei kukaan polkupyörälläkään harjoittelematta ajaa osaa. Kuvitellaan vaikka rakennusmies työmaallaan. Ei hän tarvitse työssään tietokonetta, joten mikäli hän ei sellaista kotiinsa hommaa, ei hän mitenkään voi käyttöä oppiakaan. On paljon ihmisiä, jotka eivät innostu uudesta tekniikasta, eivätkä hanki kalliita laitteita kotiin pölyttymään. Kaikkeen ei ole rahaakaan. Tai ei huomata uuden tekniikan tuomia hyötyjä ja miten perusteellisesti uusi tekniikka saattaa mullistaa yhteiskunnan käytäntöjä. Näennäisesti hyödyttömästäkin tavarasta saattaa tulla yhteiskunnassa toimimisen näkökulmasta ”pakollinen”.

Kuvittelinhan itsekin vielä vuonna 1997, ettei kännykkää tarvita mihinkään, enkä sellaista hankkinut. Mikä lie ohimenevä muoti-ilmiö, ajattelin, enkä todellakaan olisi tahtonut olla kaikenaikaa ”saavutettavissa”. Älypuhelinta en omista vieläkään, kun en tajua sen hyödyllisyyttä. Kotitietokone hoitaa surffailut isommalla ruudulla, ja puhelin on puhelin, sanon mielessäni. Ostan harvoin tavaraa vain siksi, että muillakin on, tai että uusi vempain olisi kiva. Siksi on vaarana, ettei myöskään saa uuteen tekniikkaan kosketusta, eikä näin ollen edes saa tietää, mitä oikeaa hyötykäyttöäkin laitteilla olisi. Älypuhelimissa on valtavat määrät sovelluksia, joita voisi hyödyntää arjessa. Varmaankin. Pitäisi tutustua.

No, miten sitä tietokonekokemusta ja -oppia sitten saisi? Ette varmaan millään arvaa vastausta, mutta se on: kirjastosta! Ensinnäkin, kirjastossa on laitteistot tarjolla ilmaiseksi. Nettikoneen voi varata (myös kannettavia ja iPadeja löytyy pääkirjastosta) ja surffailla omin päin tai harjoitella Officen käyttöä. Kirjastosta löytyy tietysti myös oppaat ja ohjekirjat suurin piirtein kaikesta mahdollisesta tietotekniikkaan(kin) liittyvästä. Kirja käteen ja opiskelemaan.

Laitteiden ja oppaiden lisäksi kirjasto tarjoaa myös käytönopetusta. Raumalla järjestetään kirjaston henkilökunnan toimesta keväisin ja syksyisin tietokoneenkäytön alkeiskursseja, jotka ovat tavattoman suosittuja. Yleensä kurssipaikat täyttyvät melkein saman tien. Kurssien idea on auttaa osallistuja totuttautumaan tietokoneen ja internetin käyttöön, jotta hän voisi omin päin opiskella lisää. Teemme kansalaisopiston kanssa yhteistyötä kurssien suunnittelussa, ja idea on se, ettemme kursseillamme syö heidän leipäänsä, vaan opetamme aivan alkeet, jonka jälkeen asiakas voi vaikka jatkaa kansalaisopiston kursseilla eteenpäin. Yleensä kahdesta tai kolmesta parin tunnin opetuskerrasta koostuvilla kursseilla tutustutaan myös sosiaaliseen mediaan ja verkkokauppoihin sekä muuhun internetin palvelutarjontaan.

Käytönopetus järjestetään pääkirjaston atk-luokassa, johon sopii suosiolla n. 12 osallistujaa koneiden ääreen. Ikä- tai muita rajoja ei ole. Opetuksessa edetään rauhallisesti ja neuvotaan henkilökohtaisesti. Eikä tämäkään maksa mitään!