maanantai 31. maaliskuuta 2014

Verba volant, scripta manet

”Maailman museot ja kirjastot ovat täynnä taidetta, jota kukaan ei rakasta. Samoin ovat hautausmaat täynnään taiteilijoita ja kirjailijoita, joita joskus rakastettiin ja ihailtiin, mutta jotka ovat nykyisille ohikulkijoille vain nimiä hautakivissä. Ihmisruumis lahoaa ja palauttaa molekyylinsä luonnon kiertokulkuun. Samaa ei voi sanoa teoksista, joita he ovat jättäneet jälkeensä. Heidän taiteensa ja kirjoituksensa merkitsivät aikalaisille paljon, mutta nykyisin ne vievät lähinnä tilaa ajatuksissa ja reaalimaailmassa. Jokainen, joka on kierrellyt museon tai kirjaston varastotiloissa, ei voi kuin ihmetellä esiäitiemme ja -isiemme jälkeensä jättämän kulttuuriroinan uskomatonta määrää.”

Tämän provosoivan, mutta paljolti toden lainauksen on kirjoittanut islantilainen runoilija Kári Tulinius. Löydän sukulaissieluisuutta; kuinka monta kertaa olen kulkenut kirjaston varastossa, ja päässäni ajatellut, tai jopa ääneen huokaillut: ”kauheesti on näittenkin tekemisessä ollut hommaa, ja nyt niitä ei enää kukaan lue eikä tarvitse”.

Valtavat määrät ihmisen intohimoisenkin toiminnan tuloksia. Sydänverellä kirjoitettuja runoja, jotka tuntuvat vanhoilta, naiiveilta ja kömpelöiltä; hurjia seikkailukertomuksia, jotka kuluneet vuodet ovat vesittäneet lapsellisiksi ja pitkäveteisiksi; vakavia ja tärkeitä mietintöjä, tutkimustuloksia ja hankeraportteja, joilla ei valmistumisensa jälkeen ollut välttämättä mitään vaikutusta mihinkään, ja jotka nykyaikana kiinnostavat lähinnä huumorina. Tekijät ovat olleet tosissaan ja innostuneita ja käyttäneet pitkiä aikoja elämästään päämääränsä saavuttamiseen, mutta se päämäärä ei enää merkitse kellekään mitään. Sisälläni asuu outo melankolinen myötätunto näitä kirjoittajia kohtaan.

Vain pikkiriikkinen osa kirjoituksista jää kuolemattomiksi. Kaikki muu unohtuu ja kuolee pois, jättäen vain kellastunutta paperia jäljelle, täynnä merkityksettömiä sanoja. Tulinius tietää kohtalonsa; hän tuskin jää historiaan itsekään. Ajatukset, jotka olivat hänelle tärkeitä, ehkä jopa monille hänen nykyisistä lukijoistaan, kuolevat hänen jälkeensä, eikä niistä ehkä, kaikesta toivomisesta huolimatta, koskaan jää mitään pysyvää jälkeä. Vain joku kellastunut runokirja muiden joukossa tulevaisuuden kirjavarastojen nurkassa, kohdassa ”islantilainen runous, 2000-luvun alku”.

Tulinius kehottaakin manifestissaan tekemään runoutta, joka häviää ennen kirjoittajaansa. ”Kirjoittakaa runoja vedellä!”. Runo, joka tekee tehtävänsä ja häviää, eikä jää tulevan maailman painolastiksi. Kirjoita puunkuorelle ja vie se takaisin metsään lahoamaan. Kiinalainen kuvataiteilija Song Dong on vienyt aatteen äärimmilleen: hän on vuodesta 1995 kirjoittanut päiväkirjaa kivipaateen pelkällä vedellä. Kaikki kirjoitettu häviää saman tien.

Taiteilija, joka haluaa teostensa häviävän on paradoksi. Taiteilija, joka ei halua kuuluisaksi. Eikö kaikkeen taiteen tekemiseen liity jo lähtökohtaisesti yritys vaikuttaa muihin, mahdollisimman moneen? Eikö taiteilijan pyrkimys ole tulla kuolemattomaksi teostensa kautta? Tehdä täydellinen runo, huutaa se tuuleen ja unohtaa; siihen vaaditaan todellakin pokkaa. Toisaalta; maailma on täynnä pöytälaatikkorunoilijoita ja –kirjailijoita, jotka kirjoittavat vain itselleen. Taidetta aidoimmillaan vai silkkaa epätaidetta?

Millaista on Tuliniuksen runous; millainen runoilija hän on? Voit tulla ottamaan siitä selvää Rauman pääkirjastoon ensi viikon tiistaina 8.4., klo 17:30-18:30. Tuliniuksen lisäksi paikalla ovat uutta kirjaansa esittelevä Tapio Koivukari ja nuortenkirjailijana Finlandia Junior 2011-palkittu, mutta myös useita runoteoksia julkaissut Vilja-Tuulia Huotarinen. Hieno kattaus, vapaamuotoinen tilaisuus; runoutta, joka täytyy kuulla ennen kuin se häviää!

Tulen ja jään ilta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti