”Toiveammattini on kirjastonhoitaja siksi, että ne tekevät monenlaisia juttuja. He esimerkiksi lukevat pikkuipanoille satuja ja ottavat vastaan myöhästyneitä kirjoja. Välillä he vain hörppivät kahvia, katselevat työskenteleviä työkavereitaan ja viettävät aikaa kirjaston nettisivuilla. Päivän päätteeksi he lukitsevat kirjaston ovet ja alkavat kaivata viikonloppua.”
Ei ihme, että näin rattoisaan ja leppoisaan työhön on tunkua. Neljäsluokkalainen Saimi tosin ehkä maalaili Kevätpörriäinen-lehdessä turhankin idealistista kuvaa kirjastotyöstä, mutta moni tähän työhön yhtä kaikki haluaisi. Kyselyjä, työharjoittelutoiveita ja oppisopimuskoulutusehdotuksia tulee harva se viikko. Siviilipalvelusmiehiä on pelkästään tänä vuonna ilmoittautunut käytettäviksi muistaakseni 6 tai 7.
Valitettavasti vain lähes kaikille on tarjottava ei-oota. Harjoittelijoita ei voi monta kerralla ottaa, eikä siviilipalvelusmiesten palkkaamiseenkaan ole käytettävissä varoja. Miten sinne kirjastoon pääsee töihin, moni kyselee. Ei ole helppoa, voin kertoa. Vakituisen työpaikan saanti vaikkapa Raumalta vaatii sitkeää kitkuttelua, hyvää työmoraalia ja usein myös ripauksen onnea.
Ja alan koulutuksen.
Kirjastot ovat siitä erikoisia paikkoja, että kirjaston työntekijöiden koulutustaso määritellään laissa. Koko kirjastolaitos on lakisääteinen palvelu, joka on pakko olla joka kunnassa. Uimahallia tai luistinrataa ei tarvitse olla, mutta kirjasto pitää olla. Toisin kuin ehkä moni luulee, kirjaston työntekijöillä on varsin kovat koulutusvaatimukset.
Kirjastoasetuksen neljäs pykälä määrää, että:
Kunnan kirjastolaitoksen henkilöstöstä vähintään 70 prosentilla tulee olla:
1) yliopistossa suoritettu korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot;
2) ammattikorkeakoulussa suoritettu korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot;
3) ammatillinen perustutkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 35 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot; taikka
4) tieto- ja kirjastopalvelujen ammattitutkinto.
Ja vähintään 45 prosentilla tulee olla 1- tai 2-kohdan mukainen korkeakoulututkinto. Nämä korkeakoulutetut ovat pääasiassa kirjastonhoitajia, ja perus- tai ammattitutkinnon suorittaneet kirjastovirkailijoita, joilla on kirjaston koosta riippuen hieman erilaisia tehtäviä ja eri palkka.
Lisäksi määrätään vielä johtajista erikseen: heillä tulee kaikilla olla ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen tai 35 opintoviikon laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot.
Tiukoista pätevyysvaatimuksista johtuu, ettei kirjastoon voi käytännössä päästä vakituiseksi työntekijäksi ilman tutkintoa, vaikka olisi kuinka hyvä. Raumankin kirjastossa on työskennellyt ja työskentelee pitkäaikaisiakin sijaisia, jotka kelpaisivat koska vaan vakituisiksi työntekijöiksi, mutta jotka eivät koskaan voi normaalin hakumenettelyn kautta tulla valituksi. Jos yksikin pätevä löytyy, hänet pitää ottaa.
Päteviä myös löytyy paljon, etenkin isompien kaupunkien kirjastoihin. Yhtä virkailijanpaikkaa Raumalta hakee kymmenittäin päteviä hakijoita, ja hoitajanpaikoillekin riittää tulijoita reippaasti. Kirjastojen henkilökunnan määrä valtakunnallisesti vähenee, ja ehkä alalle on koulutettu takavuosina liikaa väkeä: kaikille vain ei riitä avoimia työpaikkoja.
Toisaalta, maaseudulta paikan saanee paljon helpommin, ja johtajan hommiin ei joskus löydetä hakijoita lainkaan. Itsekin aikoinaan laitoin Euraan hakemuksen, kun siellä ei ensimmäinen hakukierros ollut tuottanut lainkaan hakijoita. Pääsin johtajaksi hyvin vaatimattomalla työkokemuksella.
Koulutukseen nähden pieni palkka ei houkuttele pienen kunnankirjaston johtajaksi, vaikka kuinka saisi kahvia juoda välillä. Kirjastoalan heikohkoa palkkausta toki kompensoi se, ettei toistaiseksi ole tarvinnut yt-ilmoituksia pelätä, ja lomia kertyy pidempään töissä olleille aika reilusti. Kirjastoalalla leipä on vielä pitkä, jos kohta kapea.
Jos tästä kaikesta pelottelusta huolimatta yhä tahdot kirjastoon töihin, niin parhaat mahdollisuudet saat seuraavasti:
1. Yritä päästä työharjoitteluun (vaikka sitten palkattomaan), että saat jalan oven väliin
2. Tee töissä hyvä vaikutus, ole ahkera, kiinnostunut ja fiksu.
3. Kouluttaudu alalle jos et vielä ole sitä tehnyt (oppisopimuskoulutus voi onnistua jollekin onnekkaalle, mutta sen varaan ei kannata laskea, koska monella kirjastolla ei ole varaa ottaa koulutettavaa, jos tälle joutuu maksamaan palkkaa).
4. Odottele, että (tutussa) kirjastossa tulee jokin paikka eläköitymisten tms. syiden vuoksi vapaaksi. Tee sijaisuuksia tänä aikana, jos mahdollista.
Ja sitten haet ja toivot parasta. On siinä Raumallakin aika moni onnistunut, joten niin voit sinäkin!
tiistai 29. huhtikuuta 2014
perjantai 11. huhtikuuta 2014
Kiekkohuuman kuolema
Havahduin: 4 vuotta blogeja, eikä yhtään mainintaa jääkiekosta. Raumalla.
Toisaalta pitäisi ehkä olla varovainen, kun lähtee tällaista muurahaispesää sorkkimaan. ”Ulkopaikkakuntalaisena” ei aina ihan edes käsitä sitä, kuinka tärkeä ja harras asia jääkiekko ja Lukko tuntuu Raumalla ja raumalaisille olevan. Päivästä toiseen näyttää paikallislehdessä olevan ainakin 2-3 sivua pyhitetty kokonaan jääkiekolle, ja kansantekstareista ja muista yleisönosastokommenteista voisi jääkiekolle perustaa vaikka oman osion. Se on uskomattoman paljon, kun kyseessä nyt kuitenkin on ”vain” yksi harvinainen urheilulaji. Aion kuitenkin olla rohkea.
Laitetaan se pyhäinhäväistys heti tähän alkuun.
En ole Lukko-fani. Kannatan Oulun Kärppiä.
Noniin. Nyt se on sanottu.
Älkää lyökö, voin selittää. Kaikki alkoi jo melkein 30 vuotta sitten.
Vaikka nykyisin en ihmeemmin seuraa jääkiekkoa, on joskus ollut toisin. Yläasteen aikana olin intohimoinen jääkiekkofani, ja yhtenä vuonna pidin jopa vihkoa, johon kirjasin jokaisen ottelukierroksen tuloksineen ja pistetaulukoineen, seuraten Kärppien taivalta (joka päättyi tuolloinkin pettymyksiin ja pudotuspelien ulkopuolelle jääntiin).
En tiedä, miksi olin Kärppä-fani, sillä minulla ei ollut mitään yhteyksiä Ouluun. Huittislaisissa oli melko tasaisesti Tappara-, Tepsi- ja Ässä-faneja, mutta Kärppä-faneja en muita tuntenut. Kaiketi olin valinnut joukkueeni pelkän logon tms. muun älyttömän perusteella, mutta se ei vähentänyt innokkuuttani ja tosifaniutta. Poru kurkussa seurasin 90-luvulle tultaessa Kärppien loistonaikojen kääntymistä tappioputkeksi, putoamista divariin ja lopulta konkurssin kautta aivan totaaliseen umpikujaan, kakkosdivariin. Kuuntelin vaieten kaverien ilkkumista ja lopulta menetin mielenkiintoni koko lajiin. Ei tästä enää noustaisi, ajattelin.
80-luvun loppupuolella, kun kaikki oli vielä hyvin, sain joululahjaksi aidon Kärppien pipon. Juppikauden värinen petroolinsininen päähine oli varustettu valtavalla neonkeltaisista, mustista ja valkoisista langoista kootulla tupsulla. Vain neonsininen lasketteluhaalari ja Rossignolin laskettelusukset puuttuivat täydellisestä ajanhenkisestä lookista. Pipo oli siis suuri ylpeydenaihe.
Kaverini kuului paikalliseen Tapparan faniseuraan, joka järjesti kisamatkoja Tampereelle, ja täällä pääsin kannustamaan Kärppiä myös livenä. Ottelu tosin oli Tappara-Ässät, mutta tosifania ei tämmöiset pienet yksityiskohdat haittaa. Kirjavassa Kärppä-pipossani pistin varmasti Tapparan fanikatsomossa silmään kuin Pertti Kurikan Nimipäivät Eurooppa-nuorten cocktail-kutsuilla, mutta kaikki suhtautuivat kuitenkin huvittuneen ystävällisesti kapinointiini. Enkä minä niitä rytmikkäitä ”Kärpät!” –kannustuksia kovin kauaa jatkanutkaan.
Sitten tuli kausi 88-89 ja Jokerit tiputti Kärpät divariin (tästä teosta jäi ikuinen Jokeri-vastaisuus), eikä se pipo pian ollut yhtään hieno. Jokereiden lisäksi inhosin Tapparaa, koska luokan Tappara-fanit lisäsivät suolaa haavoihini. Muutaman kauden vielä jaksoin tuloksia seurata, mutta kyllähän sen tietää, että jos joukkueesta kuulee kerran viikossa jossain Urheiluruudun tuloskimaran loppuhenkosessa, ei sitä kauan jaksa. Saa olla aikamoinen fani, että innostuu jostain Jukurit-peleistä ja jatkuvista tappioista. Enkä minä edes ollut oululainen.
Ja näin sitten kiekkoinnostus minussa väheni, jos nyt ei kokonaan kuollut sentään. Mielenkiinto kuitenkin hiipui, eikä se loppujen lopuksi enää noussut, vaikka 2000-luvulla kaikki muuttui, ja Kärpät ratsasti voitosta voittoon. Voitot eivät pystyneetkään lääkitsemään 90-luvun haavoja sielussa. Sitä odottaa monta vuotta revanssia, ja sitten kun se lopulta tulee, on jo liian myöhäistä. Ei tunnu oikein miltään. En edes muista, millä kaudella Kärpät sitten lopulta voitti mestaruuden. Tuloksia en enää seuraa; jos lehdessä tai telkkarissa kohdalle osuvat, niin ne kyllä katson, mutta intohimo on poissa. ”Ai voittivat? No hyvä”.
Että ei sen niin väliä, jos Lukko mestaruuden tänä vuonna vie.
Kunhan ei Tappara.
Toisaalta pitäisi ehkä olla varovainen, kun lähtee tällaista muurahaispesää sorkkimaan. ”Ulkopaikkakuntalaisena” ei aina ihan edes käsitä sitä, kuinka tärkeä ja harras asia jääkiekko ja Lukko tuntuu Raumalla ja raumalaisille olevan. Päivästä toiseen näyttää paikallislehdessä olevan ainakin 2-3 sivua pyhitetty kokonaan jääkiekolle, ja kansantekstareista ja muista yleisönosastokommenteista voisi jääkiekolle perustaa vaikka oman osion. Se on uskomattoman paljon, kun kyseessä nyt kuitenkin on ”vain” yksi harvinainen urheilulaji. Aion kuitenkin olla rohkea.
Laitetaan se pyhäinhäväistys heti tähän alkuun.
En ole Lukko-fani. Kannatan Oulun Kärppiä.
Noniin. Nyt se on sanottu.
Älkää lyökö, voin selittää. Kaikki alkoi jo melkein 30 vuotta sitten.
Vaikka nykyisin en ihmeemmin seuraa jääkiekkoa, on joskus ollut toisin. Yläasteen aikana olin intohimoinen jääkiekkofani, ja yhtenä vuonna pidin jopa vihkoa, johon kirjasin jokaisen ottelukierroksen tuloksineen ja pistetaulukoineen, seuraten Kärppien taivalta (joka päättyi tuolloinkin pettymyksiin ja pudotuspelien ulkopuolelle jääntiin).
En tiedä, miksi olin Kärppä-fani, sillä minulla ei ollut mitään yhteyksiä Ouluun. Huittislaisissa oli melko tasaisesti Tappara-, Tepsi- ja Ässä-faneja, mutta Kärppä-faneja en muita tuntenut. Kaiketi olin valinnut joukkueeni pelkän logon tms. muun älyttömän perusteella, mutta se ei vähentänyt innokkuuttani ja tosifaniutta. Poru kurkussa seurasin 90-luvulle tultaessa Kärppien loistonaikojen kääntymistä tappioputkeksi, putoamista divariin ja lopulta konkurssin kautta aivan totaaliseen umpikujaan, kakkosdivariin. Kuuntelin vaieten kaverien ilkkumista ja lopulta menetin mielenkiintoni koko lajiin. Ei tästä enää noustaisi, ajattelin.
80-luvun loppupuolella, kun kaikki oli vielä hyvin, sain joululahjaksi aidon Kärppien pipon. Juppikauden värinen petroolinsininen päähine oli varustettu valtavalla neonkeltaisista, mustista ja valkoisista langoista kootulla tupsulla. Vain neonsininen lasketteluhaalari ja Rossignolin laskettelusukset puuttuivat täydellisestä ajanhenkisestä lookista. Pipo oli siis suuri ylpeydenaihe.
Kaverini kuului paikalliseen Tapparan faniseuraan, joka järjesti kisamatkoja Tampereelle, ja täällä pääsin kannustamaan Kärppiä myös livenä. Ottelu tosin oli Tappara-Ässät, mutta tosifania ei tämmöiset pienet yksityiskohdat haittaa. Kirjavassa Kärppä-pipossani pistin varmasti Tapparan fanikatsomossa silmään kuin Pertti Kurikan Nimipäivät Eurooppa-nuorten cocktail-kutsuilla, mutta kaikki suhtautuivat kuitenkin huvittuneen ystävällisesti kapinointiini. Enkä minä niitä rytmikkäitä ”Kärpät!” –kannustuksia kovin kauaa jatkanutkaan.
Sitten tuli kausi 88-89 ja Jokerit tiputti Kärpät divariin (tästä teosta jäi ikuinen Jokeri-vastaisuus), eikä se pipo pian ollut yhtään hieno. Jokereiden lisäksi inhosin Tapparaa, koska luokan Tappara-fanit lisäsivät suolaa haavoihini. Muutaman kauden vielä jaksoin tuloksia seurata, mutta kyllähän sen tietää, että jos joukkueesta kuulee kerran viikossa jossain Urheiluruudun tuloskimaran loppuhenkosessa, ei sitä kauan jaksa. Saa olla aikamoinen fani, että innostuu jostain Jukurit-peleistä ja jatkuvista tappioista. Enkä minä edes ollut oululainen.
Ja näin sitten kiekkoinnostus minussa väheni, jos nyt ei kokonaan kuollut sentään. Mielenkiinto kuitenkin hiipui, eikä se loppujen lopuksi enää noussut, vaikka 2000-luvulla kaikki muuttui, ja Kärpät ratsasti voitosta voittoon. Voitot eivät pystyneetkään lääkitsemään 90-luvun haavoja sielussa. Sitä odottaa monta vuotta revanssia, ja sitten kun se lopulta tulee, on jo liian myöhäistä. Ei tunnu oikein miltään. En edes muista, millä kaudella Kärpät sitten lopulta voitti mestaruuden. Tuloksia en enää seuraa; jos lehdessä tai telkkarissa kohdalle osuvat, niin ne kyllä katson, mutta intohimo on poissa. ”Ai voittivat? No hyvä”.
Että ei sen niin väliä, jos Lukko mestaruuden tänä vuonna vie.
Kunhan ei Tappara.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)