perjantai 31. lokakuuta 2014

Netti tappoi kirjallisuuskriitikon

Sanomalehtien palkatut kriitikot olivat ennen suuria herroja. Jos Heikinheimo tai Hauru tyrmäsi tai kehui, niin se oli siinä sitten: Suomen virallinen mielipide oli syntynyt. Helsingin Sanomien tai Parnasson kritiikit olivat syväluotaavia ja perusteltuja analyysejä, ammattitaitoisten pitkänlinjan musiikin- ja kirjallisuudenharrastajien päivätyötä. Ja elitistisiä ja puolueellisia, sanoivat ne, jotka saivat huonot kritiikit. Yhtä kaikki, kriitikoilla oli suuri valta siihen, mikä virallisesti oli hyvää tai huonoa ja mitä myytiin. Kansa ei tietenkään näkemyksiä aina allekirjoittanut ja osti Irwininsä, mutta ehkä kuitenkin pientä huonoa omatuntoa potien: rahvaalla on rahvaan maku, ajateltiin.

Sitten tuli netti ja netin mukana jokaiselle ihmiselle mahdollisuus kirjoittaa ja julkaista mitä vaan, mistä vaan. Myös kirjallisuus- ja musiikkikritiikkejä. Kun digitalisoitumisen vuoksi lähes kaikki musiikki oli kuunneltavissa netistä ja kuka tahansa saattoi kirjastosta lainata uutuuskirjan, alkoi etuoikeutettujen eliittikriitikoiden asema hankaloitua. Ihmiset alkoivat syytää nettiin omia arvioitaan teoksista, ihan ilman palkkaa, ja usein ilman koulutustakin. Syntyi kirjallisuus- ja musiikkiblogeja, ja sitten niitä kerääviä sivustoja, jotka pystyivät arvioimaan monikymmenkertaisen määrän teoksia yksittäisiin kriitikoihin verrattuna. Yleensä toki enemmän tai vähemmän kevyesti ja lyhyesti.

Palkkakriitikoiden aika alkaa olla ohi. Toki heitä vieläkin on, mutta asema on vakavasti uhattuna, ja moni on jo irtisanottu. Ehkä individualismin ja itse tekemisen korostaminen on myös vienyt heiltä arvovaltaa. Nykyään jokainen voi olla kriitikko, jokainen voi kertoa, mitä mieltä jostain asiasta on. Ei tarvitse tyytyä jonkun kulttuurieliittiin nousseen tai nostetun mielipiteeseen.

Sillä kaikesta laadustaan, kaikesta kokemuksesta ja osaamisesta huolimatta ammattikriitikoidenkin kritiikit ovat lopultakin vain mielipiteitä. Eivät periaatteessa sen oikeampia tai todempia kuin ala-astelaisen ”se oli hyvä, kerta siinä oli lohikäärmeitä” –mielipide. Asiaa tunteva ammattilainen toki pystyy perustelemaan mielipiteensä paljon laajemmin ja laadukkaammin, mutta mitään jokaiselle sopivaa ehdotonta totuutta ei kritiikeissä kerrota. Itsehän jokainen lukija mielipiteensä teoksesta muodostaa, ja saa toki tykätä mistä ja millä kriteereillä vain.

Ongelmaksi muodostuu, kuten netissä yleensäkin, arvostelun luotettavuuden ja laadun hahmottaminen. Mistä tietää, mikä arvostelu on laadukas, mikä on tehty vain toisesta blogista kopioiden ja mikä on suorastaan pelkkä maksettu mainos. Blogeja kerääville sivustoille on nimittäin rahoituksen saamiseksi tulossa myös kustantajien omia ”arvosteluja”, omista kirjoistaan. Voisi kuvitella, ettei niissä pahemmin kritiikkiä esitetä. Mainoksen, kritiikin ja mielipiteen rajat hämärtyvät, ja lukijan voi olla vaikea erottaa tekstin vaikuttimia ja totuudenmukaisuutta. Vaikka kaikki arvostelut ovat aina mielipidekysymyksiä, ei lukija kuitenkaan halua tulla huijatuksi. Kritiikkiin oletetaan sisältyvän ajatus puolueettomuudesta ja rehellisyydestä.

Mahdollisesta ajoittaisesta vaikeudestaan huolimatta ammattitaitoinen analyysi antaa myös tavalliselle lukijalle tai kuuntelijalle mahdollisuuksia laajentaa osaamistaan ja se nostaa esille asioita, joihin muuten ei välttämättä tulisi kiinnittäneeksi huomiota. Ehkä omakin maku alkaa ”jalostua” (mitä tämä nyt sitten tarkoittaakaan), ja alkaa löytää teoksesta tasoja ja merkityksiä, joita ei ensin tajunnut olevankaan. Kenties joku uskaltautuu kokeilemaan aivan uusia ilmaisutyylejäkin. Tällöin voi varmasti sanoa ammattitaitoisen kritiikin olleen hyödyllistä.

Uotilan kirjastonjohtajan Anneli Näätäsen taatusti puolueeton kirjallisuusblogi jo vuodesta 2009: Annelin lukuvinkit

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti